# Tapani Löfvingin seikkailut ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tapani-lofvingin-seikkailut-13171/index.md »Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa tälle syrjätielle.» »Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna sanomaan likistäen hänen molempia käsiään. »Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin. »Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä ampua sinut kuoliaaksi.» »Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin koettanut suojata.» Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä vieraan maan salolla. Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti latasin pistoolini. Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna, joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki: »Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan sinut alallasi olemaan.» Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan, kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa. Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi maantien syrjällä, ja sanoi: »Totta kai se tuokin sidotaan?» Riika naurahti ja vastasi: »Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.» Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa. Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä johdosta hän virkkoi: »No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa. Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää. Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä. Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään. »Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan. »Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.» Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi ollut joitakin voimia työssä. »Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä», sanoin minä ylös hypähtäen. Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen, hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä. Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä. Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä, että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani, mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä valveillakin ollut näkevinään minut edessään. Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut uskaltanut. »Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun», sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi minun kädestäni saanut surmansa. »Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan, etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika surumielisesti hymyillen. Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme, pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään. »No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli luoksemme ehtinyt. »Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho vältellen. »Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen tuimasti. »Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti. Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme, joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa. Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa. Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa kaikenlaista vallattomuutta. Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme seuraavana aamuna. Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä, joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan, jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia sanoja. Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon, jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari. * * * * * YHDEKSÄS LUKU. _Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan saaristoa._ Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme. Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta, jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä tuhatta venäläistä. Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia, päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa, jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle. Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle parin virstan levyisen selän yli Paraisiin. Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta, kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti. Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta, joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen. Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten luotsimiesten luo ja ärjäisin: »Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!» Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä edellämme, kunnes pääsimme avoveteen. Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen. Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua vihollisen saaliiksi. Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana päivänä. Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa. Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua. Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta. Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin herra everstin ja Juhon kanssa matkalle. Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen nimismiehen talossa. Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa. Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan. Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa, kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa, jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti. Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni. Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen. Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle, ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme. Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta rehennellen muun muassa näin: »Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman miehesi kanssa meitä komentelemaan!» Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini hanan ja karjaisin hänelle: »Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!» Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon, milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle, että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni. Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta, että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan tasalle. Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle. Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta ainoastaan 30 karoliinia kuparissa. * * * * * KYMMENES LUKU. _Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa._ Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa, noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa. »Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi kolmeatoista vastaan?» »Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi hevostamme irroittamaan. Mutta silloin huusi joku väkijoukosta: »Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.