Part 3

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa, oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi, oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa, heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon. Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä--sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

* * * * *

NELJÄS LUKU.

_Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä._

Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.

»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»

Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.

Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.

Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.

Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.

Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.

Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.

Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.

»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.

Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.

»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.

Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.