# Tapani Löfvingin seikkailut

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tapani-lofvingin-seikkailut-13171/index.md

Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.

Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.

»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen. Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan käymään käsiksi.

Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista varten.

Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni, kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven ulkoa.

Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista, joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa. Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä. Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä vankia.

Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen, sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua katsomaan.

Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa, jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä kärjissä lihakappaleita.

Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa kasakkaa ilmestyi ovelle.

»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta. Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän paikalleen.

Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat, halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty, mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin viivyttelemättä lattian alle.

Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.

Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi varmasti turvattu.

Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä kuukertui riihen seinustalle.

Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta, sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta sattumalta kohtaamaani metsätietä.

Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun, avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.

Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.

Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä, sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.

Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti. Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon antimilla tyydytin pahimman nälkäni.

Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin, missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun pakoni tähden.

Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä. Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät luokseni.

»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa pysäyttäen.

»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne päästivät minut vapaaksi».

Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.

He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.

»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.

Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista, kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään. Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.

Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.

Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto ystävältäsi Tapanilta».

* * * * *

KOLMAS LUKU.

_Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta._

Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen. Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia. Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?» kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.