Part 12

Lemulta ratsastelin rauhallisesti etelään päin ja päätin nyt entisen kerjäläisvaarin asemesta mennä Turkuun oikein komeasti hevosen selässä. Tullissa oleva vartija pysäytti minut tiedustellen asiaani sekä mistä minä olin. Sanoin olevani Halikosta pastori Paulinin renki sekä tulleeni ostamaan isännälleni paperia ja lakkaa. Sen enempää ei minua pidätetty. Ratsastin sitten tyynesti pitkin katuja ja tein havaintojani. Mennessäni erääseen kauppapuotiin asiaani toimittamaan, sillä tarvitsin todellakin paperia ja lakkaa, sattui puodin ulkopuolella hassunkurinen pikku tapaus. Hevoseni olin kiinnittänyt puodin seinään ja sen vatsa sattui sinä päivänä olemaan jostakin syystä kokonaan pilalla. Sisällä ollessani kulki siitä ohitse katua pitkin kaksi keikarimaista venäläistä upseeria, kummallakin päässään huolellisesti käherretty peruukki. Juuri kun he olivat hevoseni takapuolen kohdalla, suoritti se kiireisellä vauhdilla erään toimituksen, josta oli seurauksena, että kummankin upseerin peruukki ja osa univormua tulivat jollakin viheriällä märkyydellä ryvetetyiksi. Toinen iski peruukkinsa vihan vimmassa katuun ja kiroili kauheasti. Sitten viittasivat he muutaman ohikulkevan sotamiehen siivoamaan itseään. Nauroin puodin oven suojassa partaani, ja kun he olivat lähteneet paikalta, nousin satulaan ja ratsastin tieheni.

Turusta suuntasin kulkuni Piikkiön ja Paimion kautta Halikkoon. Siellä päätin mennä edellämainitun pastori Paulinin luo. Muutamilta tuttaviltani olin kuullut, kuinka hän oli luvannut olla uskollinen venäläisille sekä samalla vihata ja vainota niitä, jotka vielä pitivät vireillä sotaa venäläisiä vastaan. Ennen kaikkea hän oli lausunut uhkauksia minua kohtaan. Päätin nyt asettaa hänet koetukselle nähdäkseni, oliko hän tämän tehnyt tosissaan, vaiko vain näön vuoksi venäläisten uhkakuulutusten johdosta.

Ennenkuin menin hänen luokseen, kirjoitin Ernesti Grabben nimessä seuraavan kirjeen:

»Kunnianarvoisa ja Hyvinoppinut Herra Pastori.

Kun minut on komennettu tälle paikkakunnalle vakoilemaan ja hankkimaan tietoja vihollisten toimista ja kun olen tällä vihollisen valitsemalla seudulla joutunut hätään ja puutteeseen, niin rohkenen kääntyä Herra Pastorin puoleen pyytäen Herra Pastorilta lainaksi kahtakymmentä riikintaaleria Venäjän rahassa, koska täällä näkyy ainoastaan sellainen raha kelpaavan. Tässä mukana seuraa vakuutus siitä, että Herra Pastori on viipymättä saava takaisin saman summan Ruotsin rahassa. Samalla pyydän huomauttaa Herra Pastorille, että hän ei huolisi kovin paljon asiasta ilmaista tälle rengille, sillä hän on suuri koiransilmä ja epäluotettava mies.--Vaikka en varsinaisesti olekaan tuttu Herra Pastorin kanssa, niin uskallan jäädä odottamaan edellämainittua lainaa, josta, sen vakuutan, maksu on mitä pikimmin seuraava.

Kemiön pappilassa, 18 p:nä syysk. 1715.

Kunnianarvoisan ja Hyvinoppineen Herra Pastorin kuuliainen palvelija

Ernesti Grabbe.»

Kirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni hevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin kälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja tiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla on kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän rupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi, mikä kirje se oli.

»Se on teille», sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen hänelle.

Hän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni sitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui minut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:

»Mistä sinä olet kotoisin?»

»Kemiöstä», vastasin minä.

»Kenen renki sinä sieltä olet?»

»Herra Eerikin», vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.

»Kuka sinut on lähettänyt?»

»Sama herra Eerikki.»

»Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?»

»Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on Raappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.»

»Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?»

»Tukholmasta sen sanotaan tulleen.»

»Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?»

»On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet päällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.»

Viimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi kirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.

»Minkä kokoinen mies se Grabbe on?» kysyi hän edelleen.

»Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on sen verran kuin minullakin.»

»Mutta mistä sinä olet syntyisin?» kysyi hän nyt.

»Karjalasta, Suorlahden pitäjästä», vastasin minä.

»Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta», sanoi hän, sillä minä käytin karjalan-murretta, »mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on Suorlahden ja Käkisalmen välillä?»

»Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola», aloin minä muistella.

»Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja tunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja miten kauan sitten?»

»Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi vuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka jälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.»

»Mikäs sinun nimesi on?»

»Tapani Martinpoika.»

Tähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:

»No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.»

Minä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi venäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat pappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten pöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään istuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa esille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin hyvällä ruokahalulla aterioimaan.

Silakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:

»Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.»

»Ei olekaan», vastasi pastori hymyillen.

»Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat», väitin minä.

»Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta», nauroi pastori, »ja eikö nuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.»

Rakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat myöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin yksinkertaiselta.

Lakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin ruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin toisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin heidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle rakuunalle:

»Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen käsketä niinkuin muitakin ihmisiä.»

Ryssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä takaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain navetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin navetassa käydä lihaa tekemässä.

Kiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään pamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa selät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena sillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin tarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen pahemmin vihollisiani vahingoittaa.

Iltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:

»Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?»

»Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna», vastasin yksikantaan.

Tämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten edelliselläkin kertaa.

»Kuulepas nyt, Tapani», virkkoi hän senjälkeen, »jos sinä kenellekään hiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä oma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta siis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle, hevosesi kyllä saa talosta hoidon.»

Toivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin yhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle penkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.

Aamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä myöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt silmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä olen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut kamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä sängyssä.

»Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?» kysyi hän silmiään hieroen.

»Tapani Martinpoika», vastasin kuten ennenkin.

»Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä minun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään, mutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän pyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.»

»Kyllä minä toimitan», vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni tiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori oli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua rauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.

Kun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos. Vedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:

»Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.»

Pastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä ja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle asiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:

»Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen ainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut, kuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se nyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta, mutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta vihollisesta.»

»Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?» änkytti pastori hämillään. »Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.»

Minä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.

»Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun», sanoi pastori närkästyneenä.

»No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen tehdä», vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.

Jäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi. Meistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen kanssaan veljenmaljat.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin pastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa oli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana, käskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen seurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän yläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin asettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään, kunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja ryypättiin runsaasti paloviinaa.

Kun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen kanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä morsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: »Maltchij!» sekä alkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja rallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi huvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi kokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut pöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta juodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan saapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja kaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun hän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi hän juuri merestä noussut.

Mutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin tahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti minua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi koiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi rengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä ruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille ilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan, mutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja minulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse Galitzinin leivässä.

Maanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun kautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes viikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille kirjavista seikkailuistani.

KUUDES LUKU.

_Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita._

Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan, joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa. Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.

Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi hän:

»Missäs sinun isäntäsi on?»

»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän kirjoittamaan.»

»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.

»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin selittää.

Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin. Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»

Silloin lausuin ankarasti:

»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt!»

Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.

Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan kiinni.

»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle, kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne tulee», sanoi isäntä.

»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.

Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille, haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen. Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:

»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin uhkaa.»

Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen, sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.

Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä. Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa, mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen he lähtivät ulos.

Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas. Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa, paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan, haukottelin ja sanoin:

»Kyllä siitä ryypätä saa.»

Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin heitä ulos rannalle.

Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan. Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin, että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin vapauttanut heidät ryöstäjistä.

Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme rykmenttiä.

Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä, mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia, täytyi eron kuitenkin tapahtua.

Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme Tukholmaan, johon minä suostuinkin.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle, jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet maston juureen.

Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin. Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin, jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme. Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin, jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös Tukholmaan yli joulun.

* * * * *

SEITSEMÄS LUKU.

_Sissiseikkailuja merellä._

Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu. Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.