Part 9

Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä, oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli oikeassa -- Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille, missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta, kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin, muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan, ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta. Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa, paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin, nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon, seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan, tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"

Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.

* * * * *

Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista, palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä, haluavan puhutella häntä.

"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren miehen korvissa -- mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua. Anna hänen tulla."

Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä", sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa. -- Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."

"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin palvelijani -- en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa elävänä."

"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi, hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni kuolemaan."

"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt, kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä, ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa; siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi. Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan, sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen vihollisilleen."

Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."

"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa. Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin, joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."

"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi, ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden. Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun toivon."

"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"

"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa sinulle lähempiä määräyksiä -- matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.

Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti jäähyväisiksi.

* * * * *

Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa. Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat vahingoittumattomina nummella.

"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään. "Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"

Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.

"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst, pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä -- olin vähällä sanoa -- pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."

"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus. Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni, en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."

"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua, kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?" kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.

"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."

"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa, erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."

"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen. "Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun, olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."

Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.

"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin väkeä."

"Gerhardin verisiä kätyrejä!" huudahti kaniikki pelästyen.

"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."

"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. "Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan, sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa, mutta nuorta uskalikkoa -- häntä kai emme koskaan enää näe. -- Herramme palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan maailmaan kuin mihinkään muuhun."

Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella. Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin. Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se, joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin hattu olisi jälleen ehjä."

"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen hatun vuoksi."

"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."

"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."

"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin", jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä kerran pyhimys -- jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa. Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa", lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa, näyttäisivät asiat pahoilta."

Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne; hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta "Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan häntä.

Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.

"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa, voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi vakavan näköisenä. -- "Mitä merkitsee Dei gratia?"

"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai yksinkertaisinkin maallikko."

"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa. Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa tulevansa siksi?"

"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies, missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti. Minulla ei ole sitä -- Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme turha."

"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."

"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne! niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on sinulla sinetti?"

"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin --"

"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen seuraavana päivänä tärkeää matkaa.

KAHDEKSAS LUKU.

Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla, sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa, näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme, joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä, paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä prinssi onkin hieman viekkaampi."

"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa, niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."