Part 8

"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen. "Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina paksumpaa kuin --"

"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä. Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."

"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen. "Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme ympäri ja paljastakaamme päämme."

"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta, sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen hovimiehiään.

"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."

"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole unohtava hänen nimeänsä."

"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä. "Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä. Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."

"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni, että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"

"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.

"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra, sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin, täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä, voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen näköisenä.

"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe; mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."

"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin kuninkaan kanssa."

"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"

"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka. Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.

"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."

"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan asukkaat huutaisimme hurraata -- hyi hitto! eikö silloin sydän hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."

"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa", sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä ollut kuolonkaihi."

Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren kullatun vuoteen yläpuolelle.

"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen palveluksen, herra veljeni?"

"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin --"

"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja kiitän."

Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin -- teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani -- Haa, oikeinko minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"

"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi se minua surettaa."

"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle, joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten. Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: -- Kaupungin kerjäläisten hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen -- talonvuokrasta omassa linnassani -- ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni -- synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta -- vahakynttilöistä ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta lunastaa sen ja suo sille haudan. -- Kas niin, oletteko tyytyväinen tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" -- Rikkiraadeltu sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.

Vanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.

"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa? Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä, näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha, ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi -- sinä olet saatana."

Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, -- lempeä veljeni Juhana on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."

Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi. Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää, kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton halveksumisen hymy.

Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat, joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat. Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat, vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla viimeisessä taistelussa.

Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.

"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"

Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.

Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia", keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia, munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"

Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran näköisinä ja poistuivat.

"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen; nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm. munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen untuvat. -- Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri, sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin. Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi. Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas heittänyt henkensä.

Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu, luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin. Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea sielumessuja hänen autuudekseen.

Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi", se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä, samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa. Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota, huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet. Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa. Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen, mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.

Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena. Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.

Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean, tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen. Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän, vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä, mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."