Part 7

Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui, silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!" huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat. "Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi -- prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta, ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta ennenkuin katto romahti alas.

Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä. Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan kautta -- ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he menivät?"

"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet. Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu --"

"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?" kysyi marski.

"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole niin suurta väliä."

"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin tahdoitte pelastaa hänet. -- Missä hän on?"

"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli vanhan Arvi Smålantilaisen.

"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen. "Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.

VIIDES LUKU.

Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu, vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni. Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.

Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra välissään, ratsasti sisään linnanportista.

"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen, hurjan surullinen ilme katseessaan.

"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"

Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.

"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa. "Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi. Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.

Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät nyökäyttivät vaieten toisilleen -- ja kantoivat hänet parvekesaliin, jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita, näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!" mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"

Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.

"Tornivankilassa -- elinkautisvankina, -- ja omassa linnassani", mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa -- hm, että minut täällä murhattaisiin -- hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa, kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon järjestys hänet kutsui -- siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään -- teko ainoastaan on jotakin. Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla --. Minä hullu, joka luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen -- haa! niinkuin panttijuutalainen -- kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä rikki kerjäläisen -- jakaa saaliin serkkunsa kanssa -- niin juuri! -- minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä olin hutilus sinuun verraten -- Sinä olet minun mestarini. --"

Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa, mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta, hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin. Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä, nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä ihminen? vai -- vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä, tuskin kuuluvalla äänellä -- "vai kuollut kidutettu drotsi."

Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan väsymyshorrokseen.

Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla, ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti. "Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä? -- Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää -- Ja nyt jo pari vainukoiraa täällä? -- No hyvä, anna vahdin viedä heidät ritarisaliin."

Vartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski Vendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.

"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?" kysyi saksalainen käskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan sotapäällikön tuikean katseen.

"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski", vastasi Pietari Vendelbo tyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. "Teidän herranne, kreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja kuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle jalalle." Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle antaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti hämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin "Sitäpaitsi vaadin minä herrani ja kuninkaani nimessä", jatkoi marski, "että te viivyttelemättä luovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin rikkojat".

"Te näette hämmästykseni, herra marski", vastasi päällysmies kohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. "Minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että olen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne kaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää täältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut kunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä tarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin rikkojia vaaditte luovutettaviksi."

"Verrattoman häpeällistä", mutisi marski tanskaksi polkaisten lattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle merkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. "Sallikaa sitten, että ilmoitan teille asian", sanoi hän saksaksi. "Minun kuninkaani on täällä linnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on kaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy myös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti. Konnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä."

"Kuolema ja kirous, herra marski", huudahti linnanvouti astuen askeleen taapäin, käsi pitkällä miekallaan. "Teidän kertomuksenne kuninkaan ryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu minusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa teidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla, ette kai ole saanut humalaa."

"Alhainen roisto!" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena ja paljasti miekkansa "Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani vapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta --"

"Taikka mitä?" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla, astuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa sotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin kimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.

"Jos te olette ritari", huusi marski, "niin taistelette kanssani ja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät pelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte."

"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa", vastasi päällysmies. "Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman mielipuolen kanssa."

"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja roisto", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen, sillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.

"Siitä en ole teille vastuunalainen", sanoi päällysmies välinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. "Minä toimin täällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään ei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja tahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte kuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää hänet torniin."

"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!" huudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. "Jos ette voi, taikka tahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin vapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan lempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän kuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin ei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen suunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen niin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma korkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on häpäisevä alkuunpanijansa."

"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!" käski päällysmies kylmästi, antaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät tahtovan täsmällisesti noudattaa.

"Inhimillisyyden nimessä!" huusi marski luoden katseen, jonka edessä soturit väistyivät. "Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman herrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun kuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä hetkenään."

"Viekää pois hänet!" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki lattiaan.

Soturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon ja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti oli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä varusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka äsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. "Kreivi Juhana Wagrienin nimessä", sanoi ritari käskevällä äänellä, "päästä tämän miehen siteet. Hänen puheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä."

Linnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin aikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle ritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin siteistään.

"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää" jatkoi, tuntematon ritari, "mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma siitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja yövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy heti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin. Se on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet on tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!" lisäsi hän kääntyen Vendelbota kohti, "vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä inhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan. Minä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta. Mutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna nimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista syntyperäänsä." Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta vastaan marskin kiitoksia.

Linnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä. "Hm. Hm"! sanoi hän itsekseen. "Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä suunnalta. --? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä", sanoi hän ääneen. "Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani kaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa kuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään. -- Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole mieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa esiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy totella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni teidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi kaikesta tästä." Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan vankihuoneeseen itäiseen torniin.

Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla. Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli. Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta; mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa ja muutamia _Aveja_, mutta ei vain marskilta saapunut mitään ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä, vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:

Kera kuningattaren kuningas pakeni, Vieraille maille he poistui, Kaula Maunukselta katkaistiin, Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma, Uskottomuus on monen surma.

Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton. Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle. Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin. Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä, sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt, voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.

KUUDES LUKU.

Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia. Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle panttiherralle.

Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta, joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen kerjäläisen."

"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön, kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä, on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään. Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."

"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä, aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa jotakin kaikella tällä komeudella?"

"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma", vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on toisen arvoinen."