Part 5

"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana, ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian- ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."

"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen. "Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on minustakin mukavinta. -- Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän, kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni, meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja pyhään neitsyeeseen, ja sitten --"

"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana. "Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan kuin nämä silmät ovat avoinna."

"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne, niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne päivinä --"

Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.

"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas. "Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."

"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette joudu epätoivoon."

"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."

"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi ajoiksi."

"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi! Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla -- mutta se mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka vieressä hän seisoi.

"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta, ja se on meidän onnettomuutemme. -- Eläimet ovat onnellisia; millä ei ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni sekavasti nauraen. -- "Katsos, kuninkaaksi minä _tahdoin_ tulla", jatkoi hän, "ja siksi minä tulin -- kaksi kertaa yhden sijaan. Se maksoi paljon, poikani, liian paljon -- enemmän kuin minkä arvoisia koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. -- Viisi kertaa minut ajettiin maanpakoon -- muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani. -- Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?" kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa puolesta.

Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.

"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."

Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana. Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.

Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.

Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen. "Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä! Liikuttavia puheita sisarussovusta, -- rakkaat jäähyväiset ennenkuin jätämme tämän maailman. -- Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon ja hartaustunteen me tunnemme -- ne johtuvat hermojännityksestä ja heikkoudesta -- sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti kuin voit. Minä en siitä välitä. -- Hän aikoo luostariin katumusta tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.

Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden läsnäolo esti hänet puhumasta.

"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä heillä on sanottavaa. -- Minä haluan olla rauhassa."

Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."

"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan kuin teidän --"

"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia viestejä tädiltäni?"

"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista uskaltaa."

"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?"

"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja, jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja -- elkää suuttuko, armollinen herra! --" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen rakkauden ja sovinnon --"

"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä." Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.

"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen, "niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti, "niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä silmin katselleet hänen hallitustaan."

Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet hämilleen.

"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen, "jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna, jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne, jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä sekä vihalle että rakkaudelle, -- enkä minä kuitenkaan tullut tänne aivan ilman asiaa."

"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"

"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin päin tullut tänne teitä varoittamaan."

"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty." Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis -- meidän henkeämme uhataan. -- Ja sinä tiedät sen -- sinä olet itse ollut petturien kirjeviestinä?"

"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona kirje joutui petturin käsiin --"

"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen jännityksessä.

"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa, vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne. Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin olla nimeni arvoinen."

"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden kanssa.

"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"

"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta; hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä vaatimuksia."

"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas. "Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä rikon kaikki pakkosopimukset -- minä karkoitan panttiherrat maasta, sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. -- Mutta mitä enää tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen, niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat. Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."

"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää uskonut olevansa turvassa.

Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat! viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"

Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.

"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.

Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin. Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan, missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella. Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan. Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan kohteliaaksi vankeudeksi.

Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää, että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! -- Ei ole muuta jälellä kuin elämä, tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta. Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu. Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee -- mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme? Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.

"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty -- myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä, en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata neuvoani, nuori herra Otto?"

"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"

"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina. Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa saamamiehelleen murhalla --"

"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.

"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta. Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten; tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin. Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne _täytyy_ tahtoa. Hänen turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."