Part 39

"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset", sanoi Ebbesen ja ratsasti rintaman -- tiheän kuin muurin -- etunenässä kukkulanpartaalla. "Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden sielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen vapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin kauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä." Senjälkeen hän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen rukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli niin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. "Jumala ja Pyhä Knuut on ikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa," puhkesi nyt Ebbesen puhumaan rohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. "Se kansa, joka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on voittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne", jatkoi hän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, "vaikka näkisittekin hetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä kaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota. Tiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta seisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja miekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme kesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi kaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen selkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä Tanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja Tanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo. Tässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa." Senjälkeen hän nosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät Ebbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa sotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja merkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä holsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.

Tämä oli yksi kaikkein verisimpiä taisteluita Tanskan vapauden puolesta.

Tuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä taivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin kreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa etunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin hyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien. Kansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului taasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä -- ja nyt muodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt rahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi korkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle puolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa puolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin, alin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun ankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty ruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella. Taistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo laskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan niin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat voineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen välillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.

Kesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin, kuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: "Katsokaa! katsokaa! vahva Jaakko Mestari! -- Eläköön! Skanderborg on valloitettu!"

Ebbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui torninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa selässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän sotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli kuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan oman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja siten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai tyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista paluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut muuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla urhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen, jolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa jälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria vastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui mustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin puetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä oli kuoleman oma. "Tehkää tilaa, te mielettömät!" huusi hän Sven Tröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka vielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.

"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä -- se ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta -- tilaa!" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti; jokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse järkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko alaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi mahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun sotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä, eikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä itse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi ripustaa Tanskan kruunun.

Sven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin verisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista vallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko vihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin ryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä Geertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja kreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.

Tästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä hän makasi melkein tiedotonna.

Miekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta kipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa tilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja melkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen kypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton nostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän makasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja sodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain ja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut eroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin nimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten talonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa tuhatäänisen huudon: "Vahva Jaakko Mestari! Voitto -- kostoa Ebbesenille!" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan tilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista. Kiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja hän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta hituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi hänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä kohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen ympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.

Kuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt, mutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli juhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille sieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas kaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla paikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei vihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden peittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään nousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu "Isä meidän" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja Ebbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana matkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle jäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se oli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet. Nyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä lähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen hiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa kantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan puvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen liitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille sieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue jonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja virkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin jättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille, jotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja kantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst makasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas painuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa itseään.

"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan enää usko Gondulin henkiin", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen jalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut ja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue pysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.

"Ei, ei, hurskas herra!" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä. "Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa makaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen sielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä."

"Sinäkö siellä olet?" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti päätään. "Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää huolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa."

Sillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo kuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi heidän kasvojaan soihdulla. "Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti löytää reipas Sven Tröstini!" sanoi hän. "Ah, nyt hän on vaijennut, niin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja heidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä."

Sven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.

"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista", jatkoi piispa liikutettuna. "Hän on kaatunut, senhän tiedämme, valitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan. Mutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka jäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin sisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla kaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan pakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan."

"Emme löydä häntä, herra piispa", sanoi eräs piispan palvelijoista. "Mutta kuulkaahan, mikä se oli?"

"Ebbesen! Voitto!" kuului ääni kuolevaisten joukosta. Se oli Sven Tröst, joka ajatellessaan isällisen enonsa viimeistä urotyötä, oli saanut tarpeeksi voimia huutaakseen nämät sanat, jonka jälkeen hän vaipui takaisin mykkään ja tiedottomaan tilaansa.

"Sven Tröst!" huusi piispa keksien hänet. Musta Sven oli vielä kuollessaan kietonut käsivartensa rakkaan herransa polven ympärille, mutta samalla painanut hänet syvemmälle ruumiitten joukkoon.

"Auttakaa, auttakaa häntä hurskaat veljet! Jos näen oikein, on hänessä elon merkkejä", jatkoi vahva piispa nostaen hänet yhdellä kädellä pappien käsivarsille.

"Katsokaa, katsokaa, herra piispa", huusi eräs kuoropoika "Eikö tämä ole ritari Ebbesenin kypärä kotkansiipineen, joka tässä makaa?"

"Herra minun Jumalani! niin, tämä on hänen kypäräkoristeensa, hänen, joka oli jaloin kotkasielu Tanskan ritareista!" sanoi piispa jättäen Sven Tröstin. "Ehkä hän itse, makaa tuolla hevosen alla."

Vedettiin esille kookas ritari, täysissä sotavarustuksissa, mutta ilman kypärää; pitkä, verinen tukka liimaantuneena kasvoihin. Piispa polvistui ruumiin ääreen ja siveli veriset hiukset sen kasvoilta -- se oli Ebbesen. Hänen haarniskansa oli lävistetty ja hänen korkea otsansa särkyneen kypärän haavoittama. Mutta miekka oli vielä kuin kiinni kasvaneena hänen kouristetussa kädessään. Jalkojen kohdalla makasi isompi, mutta taitettu miekka; se oli Geertin kuuluisa tyrannikalpa. Sen katkennut kärki, joka oli antanut Ebbesenille kuoliniskun oli jäänyt hänen päähänsä kiinni. Ei mitään elonmerkkejä näkynyt. Näytti siltä kuin vihollinen olisi poistunut suurella kiireellä, koska ei edes näyttänyt olleen aikaa anastaa hänen aseitaan tai kultakapselia, missä säilyi pyhäin jäännös ja jota hän kantoi rinnallaan.

Vahva Jaakko-Mestari itki. Hän kumartui urhon ruumiin ylitse hiljaa rukoillen. Kuoropojat ja hengelliset veljet olivat myös syvästi liikutettuja. He asettuivat tulisoihtuineen ruumiin ääreen ja virittivät Nunnavuoren juurella, hiljaisen, kirkkaan tähtitaivaan alla, juhlallisen vigilian hänen sielulleen. Hartaitten, pyhien äänien kaikuessa valaisivat tulisoihdut Ebbesenin rohkeat, kalpeat kasvot, joilta piispa hellivällä huolella oli pyyhkäissyt veren. Vielä kuolemassakin, kuvastivat hänen piirteensä jaloutta ja urhoollisuutta: kuitenkin oli hänen kasvoillaan jokin harmin ja levottomuuden ilme, ikäänkuin hän olisi viimeisellä hetkellään hautonut salaista epäilyä, jota tässä elämässä ei voitu ratkaista, tai tuntenut kaipuuta, jota ei täällä voitu täyttää. Mutta nyt näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa syvän vigiliamessun kaikuessa, muuttuneet kauniimmiksi ja lempeämmiksi; jokainen epäilyn ja tuskan ilme katosi ja piispa huomasi ihmettelyllä tämän muutoksen. "Hän elää!" sanoi hän. -- "Oi, ei!" lisäsi hän samassa, syvällä huokauksella. Mutta näytti kuitenkin siltä kuin olisi kajastus sielun valosta heijastunut jaloille kasvoille.

"Rauha olkoon kanssasi, uskollinen Ebbesen! se rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen!" sanoi piispa innoitetulla äänellä, kohottaen monstranssin kirkkaasti valaistuja urhon kasvoja kohti. "Jos koskaan olet epäillyt Jumalan armeliaisuutta, niin mene nyt pois hänen ikuisen rakkautensa rauhassa ja elä epäröi enään. Uskallan pyhän, virkani kautta vielä kuolemassa julistaa sinun syntisi anteeksi annetuiksi pyhän kolmiyhteyden nimessä." Näin puhuen hän otti esille vihityn rippileivän monstranssista pannen sen kuolevaisen puoleksi avoimeen suuhun. Ja nyt näytti piispasta kuin katoava elämän hohde, joka vielä viipyi urhon kasvoilla, olisi saanut kirkastetun ilmeen ja hänen huulensa sulkeutuivat autuaalla hymyllä.

"Hän on kuollut kuin pyhimys -- kuin marttyyri Tanskan vapauden puolesta", sanoi piispa Jaakko, "ja jos ei pyhä isä tahdo häntä julistaa pyhäksi, niin tulee Tanskan kansa sen tekemään, se tulee olemaan kunnioitettava pyhimyskehä. Nostakaa hänet varovasti, rakkaat ystävät! Viekäämme rukouksin, lauluin ja sillä kunnialla, mikä hänelle tulee, hänen ruumiinsa linnan kappeliin! Hän tulee saamaan rehellisemmät maahanpanijaiset kuin yksikään kuningas."

Piispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni Ebbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen valaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut hengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka mahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten ystäviä tai vihollisia.

Laskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei palkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden vapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli talonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista. Kaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli suuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren juurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen juurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.

Huhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli koko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.

Ei vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru: Ebbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen sydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden palauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.

* * * * *

Oli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta Skanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla, siellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan vapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta voimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat rohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa lakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä puhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja linnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella välkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä. Joukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen. Norreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat vapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen ahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa hyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut tyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja saattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa Norreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu tuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset aatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa kuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä prinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon puoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen asti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään, vaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin kaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan, oli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä oli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin muurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet lukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia muualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten sotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille. Kevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue, lipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen ritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen ritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla sivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi Otto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin piirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista ja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun suojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta ja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei vankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti luopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt matkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia vastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti harmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha uskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle pyhälle retkelle.

Hiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin isienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut ja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin, Nunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja kaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman kansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan valtakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten leppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven Tröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä Agneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat hänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti ylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän hiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan juhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten nimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat säilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.

Tanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana tämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli hengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.

Se, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst oli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas Kristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön metsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin uskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin kuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.

Piispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista. Mutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä hurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden hurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien Kristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka seuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen valonsa kolminkertaiselle kruunulle.