Part 38

Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.

Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään, holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen, mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan, ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla ja koko maassa.

Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla, lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta. Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.

Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä, jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.

Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.

"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.

"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."

"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in articulo mortis -- en edes kuolinhetkenäkään."

"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja kaikkein pyhimmän sakramentin?"

"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."

Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten ei koskaan."

"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"

"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien pyhimysten siunauksen."

"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin, ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja vannonut saman asian.

Piispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.

"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi pelastukseksemme -- meidän tai tyrannien täytyy kuolla -- -- me emme enää aio pelätä verenvuodatusta -- tämä on hävityssotaa."

"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole enää urhoollisuutta -- se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin, on koituva teille --"

"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin kauan on kalvanut maan ydintä."

"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.

"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni -- minä pyytäisin Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä aikomustanne."

"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten hankitte itsellenne rauhan?"

Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä. "Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi, että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen. Jumala on minun tuomarini -- minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea -- iskekää voitetut maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet anteeksiannon pantin -- olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista vihollistanne kuolemaan saakka!"

"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa mailmassa -- täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä -- se on sekä rehellistä että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."

"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen, sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä, ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä, kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan, on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi, seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana -- tämä synti pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon, vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."

Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen. "Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."

Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa heidän kanssaan.

"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle mihinkä me juutilaiset kelpaamme."

"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset, mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.

Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.

"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita. Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä. Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä -- saman minäkin lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii. Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani. Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai heidän viimeinen päivä."

Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin, ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Illemmalla vallitsi juhlallinen hiljaisuus leirissä. Jokainen sotilas näytti valmistautuvan kuolemaan, vaikkei heidän toivonsa onnesta ja voitosta vielä ollutkaan sammunut. Kylmänä marraskuun yönä paloivat vartiotulet kirkkaina telttojen välissä, heitellen hohteen sinne tänne Skanderborgin järvelle, linnan korkeine tornineen seisoessa synkkänä ja levitellen suurta varjoaan yli järven salaperäisessä uudenkuun valossa.

Keskiyön aikaan asteli Sven Tröst hiljaa halki leirin ja tarkasti vartijat. Hän tähysteli usein luoteisen tähtitaivaan kuvioita, jotka kaukana etäisyydessä kulkivat Brattingborgin ja hänen rakkaan Agnetansa yli. Hän uneksi olevansa hetkisen kotona, hiljaisessa, tutussa lepohuoneessa, jossa Agneta ehkä levottomana uinaili ensisyntyneensä kehdon ääressä, nähden unta miehestään. Hän oli näkevinään Riisin metsän reunan häämöittävän mustana taivaanrantana pohjoispuolella Skanderborgin järveä ja hän ajatteli mitä tietoja Ebbesenin ja hänen vaimonsa saisivat ennen seuraavaa keskiyötä. "Suuri Jumala, säästä hänen henkensä Tanskalle ja meille kaikille!" rukoili hän liittäen kätensä ristiin, kun hänen katseensa sattui sotapäällikön telttaan, missä paloi yksinäinen kynttilä, ja jonka ulkopuolella vahti käveli kuin varjo.

Ebbesen oli täydessä tamineissaan heittäytynyt telttavuoteelleen. Hän tahtoi muutaman tunnin unella vahvistaa itseään seuraavan päivän tärkeisiin tehtäviin. Mutta hyökkäyssuunnitelma piti häntä valveilla. Kohtaus innokkaan piispan kanssa oli myös jättänyt hänen mieleensä levottomuuden, jota hän ei voinut poistaa, ja hän liitti kätensä muutaman kerran kiihkeästi yhteen, luoden tuskallisen katseen tähtivaloa kohti, joka loisti hänen luokseen sarkateltan aukosta. Hän jätti kynttilän palamaan, maaten hiljaa avosilmin, ikäänkuin haluten lukea omansa ja Tanskanmaan kohtalon salaperäisistä tähdistä päänsä päällä. Aamun sarastaessa hän oli vielä valveilla ja näki pitkän, tumman hahmon punaisessa kauhtanassa hiipivän vahtisotilaan ohi ja astuvan sisään telttaan. Tumma vieras muistutti yhtä niistä pyöveleistä, jotka kreivi Geert oli vienyt muassaan Jyllantiin; mutta tämä nakkasi lakin päästään ja Ebbesen tunsi rohkeimman vakoilijansa.

"Gondulin henget auttakoon teitä, herra -- pyhä Neitsyt piti sanomani", huusi musta Sven ja heitti kauhtanan yltään. "Kreivi Rauta-Henrik tulee Skanderborgin avuksi kuudensadan ratsumiehen kanssa -- he voivat olla täällä ennen auringon nousua -- ja kaikki saksalaiset koko seudulla ovat liikkeessä."

Ebbesen oli rynnännyt ylös vuoteeltaan. "Hyvä", sanoi hän, "Geertin poika on löytävä minut valveilla. Oletko varma asiastasi, Volle? Oletko itse nähnyt hänet? Eikö hänen mahtinsa ole suurempi?"

"Sata konnaa enemmän tai vähemmän ei voi merkitä paljoa tällaisena teurastusaikana, herra. Jos heitä ei ole enemmän kuin kuusisataa, vähemmän heitä ei ole, mikäli minulla on silmät päässäni. Näin heidän levähtävän Horsenin portilla. He olivat tuossa tuokiossa tulleet Fyenistä. Rauta-Henrik oli näöltään kuin olisi hän nielaissut själlantilaiset ja aikoisi nyt tehdä juutilaisistakin lopun. Varokaa itseänne häneltä, herra! Hän kantaa noidan kuvaa rinnallaan -- noitaa Itzehoesta, tiedättehän -- ja hänellä on isänsä pitkä pamppu sivullaan. Muistatte kyllä, mitä siitä verenkosto-veitsestä on ennustettu. Jos te olisitte pitänyt sen silloin kun sen teille annoin, olisitte nyt ollut varma --"

"Pidä suusi kiinni! En välitä taikauskoisista ja pakanallisista puheistasi, Volle!" keskeytti hänet Ebbesen ja tarttui nopeasti kypärään ja miekkaan. "Olet muuten vikkelä mies", lisäsi hän ja laski kätensä hänen olalleen, "sinä olet ollut minulle uskollinen palvelija. Jos kaadun tänään, on sotaorhini oleva sinun. Aseisiin joka mies", huusi hän nyt mahtavalla ylipäällikön äänellä ja astui paljastetuin miekoin teltasta.

Pian oli koko leiri liikkeellä, ja kun aurinko nousi, välkkyivät huononlaisesti varustetun talonpoikaisjoukon kolmetuhatta miekkaa ja sotakirvestä auringonvalossa, joukon, jonka etunenässä Ebbesen ja Sven Tröst rinnatusten pikamarssissa matkasivat Skanderborgin muureja kohti. Ennenkuin he kuitenkaan olivat ehtineet ulkovarustuksien luo ja panneet ryntäyskoneet liikkeelle, laskettiin nostosilta vallihaudan yli. Piiritetyn linnan portti avautui ja koko linnan varusväki hyökkäsi rynnäkköön, korkea päällikkönsä etunenässä. Ebbesen hätkähti tästä odottamattomasta näystä. Miehistö oli paljoa suurempi kuin oli aavistettu. Hyvin varustettu sotajoukko ryntäsi ulos Skanderborgin linnanportista, ja heidän torventoitottajansa soitti kreivi Geertin kuuluisaa voittovirttä. Aikeessa oleva, vakava kuolonkamppailu mikä paraillaan jatkui, näkyi olevan viholliselle tuttu niinkuin tanskalaisillekin ja he panivat näytteille asevoiman, joka avonaisella kentällä veti vertoja piirittäjille.

"Nunnavuorelle!" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä suunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka vanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena hallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu Voivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli metsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan. Kahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.

Vastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu ymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian turmiota tietävänä.

"Nunnavuorelle!" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä. "Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri taivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena kuolema tuomittujen ylitse!"

Nyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla ja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt talonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden taisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada edullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin lukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.