Part 37

"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."

Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.

Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia, että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä, nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat, nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle, ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta. Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.

Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla. Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus! Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen naisen hansikkaasta.

Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen, ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi, josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.

Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu seuraavissa säkeissä:

"Nuori ritari konsaan kunniaa ei suurempata saa: hänen paareinsa ääreen polvensa itse kuningatar notkistaa.

Tuo Tanskan kuningatar Helvig hänen istuvi haudalleen, tuhat-markoin keltaista kultaa hän hänen jakavi muistolleen.

Tuo Tanskan kuningatar Helvig pois ratsasti orhillaan, pois ratsasti hän -- vaan murhe on hällä saattonaan."

Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia kohtaan.

Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä. Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin, jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin, kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi hänen ohitseen tervehtimättä häntä.

"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"

"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"

"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."

Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.

Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.

"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."

"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar. "Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä tai alhaisia -- kaikessa tapauksessa -- me voimme minun mielestäni olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli. Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä. Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut kuulemasta hänen nimeään."

"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin kohteliaasti huomautitte. -- Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin vain Helvigin tahrien?"

"Parantaisiko se asiaa -- muuten, vastatkoon siihen laki ja minun drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun voimme katsoa toisiimme -- ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.

Ei itkenyt hän, ei hymyillyt, niin vaikea häll' oli vaiva.

laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle. Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin, kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin näkemistä ruumispaareilla.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon, jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli laillinen syy kapinaan.

Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan. He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat, mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta, oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.

Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi. Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.

Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan, kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.

"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella, ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."

"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa kuten kuningas Valdemarin isä."

"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon, että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin, sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan leijonaa kilvessään ja sinetissään."

"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta, joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin piikkitynnöriin? -- Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee rügeniläisen noidan kanssa?"

"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle. Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."

"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"

"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta, sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi, jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä, täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."

Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden. Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.

"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst. "Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne ylistystä Riiben tuomiokirkossa."

"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala, ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."

"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme, herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole pettureita, sen minä tiedän."

"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on teidän ystävänne ja uskottunne."

"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin isän!"

"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne, jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa minulle kolme päivää sitten."

Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.

"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.

"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"

"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä, hänen lempeän enonsa äpärälapsena -- ennemmin saa hän nähdä minun kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen loimuavaan takkatuleen.

"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia on liika kallis hinta elämästä. Mutta -- Herramme johtaa kaikki parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa -- ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten maankavaltajien joukossa."

"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."

"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo keihäänne ovat?"

"Ebbesenin luo -- Skanderborgia vapauttamaan -- kansan ja valtakunnan nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi maankavallukseksi. --"

"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa. Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"

Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.

* * * * *

Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä tunnussana.