Part 36

Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä; ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin linnansa pihalle.

"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat kirouksen mukanaan -- ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia -- olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa. Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. -- Vahinko ei kuitenkaan ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa. "Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja. Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina kiirastuleen saakka. -- Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."

Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella. Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.

Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla, melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu. Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"

"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!" änkytti hovimestari väräjävin äänin. "Hänen elämästään on toivoa, sanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen täydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut linnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin --"

"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!" keskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan, tarttuen samalla miekkansa kahvaan. "He eivät vältä oikeuden mukaista rangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän teidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!" jatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin. "Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun tuomio-oikeuteeni -- minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän kohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä Nyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne."

Folgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. "En pelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar", sanoi hän rauhallisesti. "Mutta varokaa vuodattamasta viatonta verta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan ritaristolle!"

"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen ritariston olen kyllä opettava", vastasi kuningas suuttuneena. "Te voitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että te olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen."

"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä tuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään", sanoi Folgvard rohkean ylpeästi. "Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen palauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra, muistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen rohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi ja jalompi haara -- eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan Tanskasta."

"Hahaa!" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. "Nyt te säästätte meiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki voi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte kuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne."

"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena miehenä", jatkoi Folgvard pelottomasti. "Kukaan ei voi estää minua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te ylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä mahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei suuruutta eikä kunniaa."

"Pankaa hänet kahleisiin!" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena. "Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo kukko lakannut kiekumasta."

"Pankaa orjat kahleisiin!" huusi Folgvard. "Heittäkää laintuomitsemat pahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies, kuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa. Jos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja kädenlyöntiänne."

"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni", vastasi kuningas ylpeästi hymyillen. "Kuitenkin -- säätynne mukaisesti pääsette täältä Nyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän olleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen naistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona."

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan, "minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin kuolemallani vannoa todeksi."

Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta. "Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.

Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.

Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!" huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! -- Ja kuitenkaan he eivät ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa, Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet, huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."

"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch. "Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."

"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole; enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.

"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara siveellisyystuomari -- suuri maailma varsinkin -- mitä enemmän hyveitä sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa. "Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni kuolinpäivääni saakka -- huolimatta ihmisten puheista -- huolimatta maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio valmis?"

Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä; mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."

"Hm, yörauhaa -- vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen. Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja maailman kaikista sopimuksista."

"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen kauniin suosikkinsa elämän."

"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan viipymättä täytäntöön."

"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan. "Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.

Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena. "Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava, kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut. Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua. "Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään rikkonut lakia -- hän oli minun suojelukseni alainen -- hän on Tanskan puhtain ja jaloin ritari" --

Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista, joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove neitsyt paistui saunassa?"

"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes --"

"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit mursivat auki hänen paistinuuninsa."

"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen "Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen: minä vihasin häntä -- minä alennuin nöyryyttämään häntä -- minä tahdoin peloittaa häntä, -- mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan Jumalan, tuomio."

"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar katseessa hirvittävä ilme -- "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta ystäväänne".

"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä hetken anne."

"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te, rouva Helvig", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, "sen kyllä myönnän -- mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä rippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme edessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista synnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse ole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani sytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt pyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan mestauslavalle."

Kuningatar huudahti ja vaipui tuolille. "Ei!" huudahti hän ja kooten ylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli kiinni tuolinselkämyksestä. "Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan minua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka vain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan nyt Folgvard Lagmansonia vapaasti -- koko sydämestäni, minä olen rakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin -- mutta me emme ole keskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut kuulla -- sen voin valalla vahvistaa." Hän loi kuninkaaseen ylpeän halveksivan katseen. "Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän kuningaslinnastanne", lisäsi hän päättävästi. "Minä matkustan takaisin Sönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun kunniani murhaajaa --"

"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on tutkittu lopullisesti," vastasi Valdemar jääkylmästi. "Matkustakaa Nyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan, uskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee kruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin", lisäsi hän, hetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli, "Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille vallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta. Vain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää siinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden kapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken Nyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion."

"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!" huudahti kuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä tuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi. Hän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian senjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan hovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan Vordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset mukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä kysymyksessä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Seuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja kansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa aivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa ja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen Nyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa kaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin ohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin Baltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa Knuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon tuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä huhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen, oli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli kannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli rakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli jo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan valtaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina välillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän siitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua Tove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä tuskassaan.

"Tuoll' linnan pihalla tanssitaan, kera kuningatar Hm -- hm on, hapset hajallaan."

hyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita kuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet huomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:

"vaan Valdemar kuningas hän kumpaakin lupaa."

Ja nyt jatkoi perämies kovalla äänellä:

"Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten, senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten."

Perämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin mitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista kuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen näkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti hurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli mitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen katseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa. Alus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen, luoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:

"Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa. Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.

Pyys neitsyt heitä ovea avaamaan, kuningatar tulta käski lisätä vaan.

Ulos kuultiin se kyllä teitä pitkin kun saunassa yksin Toveparka itki."

"Vanhurskas taivas!" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. "Tämä synti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni välille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!"

"Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen miten Tove paran kuolo peri hirmuinen."

jatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi epätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen toivon kipinän. "Ei, ei hän elää, se raukka", huudahti hän ääneensä.

"Tuomitkaa vain minua -- Folgvard on syytön -- hän ei saa kuolla kuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te tanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan Jumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä omistan".

"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta sellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä" huusi vanha hovimestari pyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka tarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: "Ettekö te kuule mitä meidän armollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin --"

"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta", murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."

"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."

"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei saa täyttyä -- käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä -- vanhurskaan Jumalan nimessä! Hän on syytön."

Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus, armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.

"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin pahimmille rikoksentekijöille.

"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat! Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen, jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.

Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili auringonvalossa -- ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä. Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui lainehtivasta ihmisvilinästä.