Part 35
Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa, missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään astuvaa Tove neitsyttä.
Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn, eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen metallipeiliin kamiinin yläpuolella.
"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."
"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"
"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla", vastasi Tove sävähtäen tulipunaiseksi, "jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella. Puhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua -- hänen suhteensa kysyin neuvoa teidän herraltanne."
"Jaha, minun herraltani?" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla katkeruudella. "Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani silloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes saisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä miten se koru sinua vaatettaa!" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti ja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului hänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. "Tule!" toisti hän käskevästi viitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen tytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Voi, miten surkea kuningatar!" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti nauraen. "Käänny ympäri -- peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja katso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!"
Tove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja heilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan huolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä katsetta kauniiseen peilikuvaansa. "Ah niin!" huudahti hän tahtomattaan ja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa, "se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea -- se jota kannetaan kruunajaisissa."
"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!" kuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta huulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti sen lattialle. "Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin senjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle enempää kuin uusi kaulanauha."
"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne", vastasi Tove rohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka osoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. "Tosin olen herkkä koreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten koskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei sydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni autuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta vain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi -- vaikkapa koko maailman."
Pureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin sydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään kalpealla otsalla. "Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa kuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?" kysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän, antaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.
"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne", vastasi Tove hymyillen vahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan tuntevan asemansa paremmuuden. "Vastauksen siihen tahdon pidättää rippi-isälleni."
"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa", mutisi kuningatar itsekseen ja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. "Emme enää tahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove neitsyt", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Jos minun iloinen herra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina, saan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin jos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa, millä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä sinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on." Hän osoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui tuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka kuningattarella itsellään oli.
"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle", vastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä siinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa, joka kuitenkin näytti epäilevän tätä.
"No niin", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. "Sinä olet minun kylvettäjättäreni tänään."
"Se sopii erinomaisesti", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään vaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle, ettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. "Mutta te ette saa vihastua", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen vaipan poimuja, "vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana maailman lapsena mikä olen -- Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni ja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä."
Helvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva poski käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa aaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea. Kääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan peilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui korkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille, veti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat sulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento oli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois peilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle ja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta Magdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine huveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä hurmatakseen itseään tahi muita.
"Todellakin", puhkesi Helvig puhumaan, "nunnan puku sopii hyvin sinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä seikka." Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli hänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella viiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin pitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. "Kas niin!" sanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset ompelupöydälle, "se ei kuulunut nunnankaapuun -- Peilaa nyt itseäsi, pikku Tove!"
Rumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin peittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.
"Elä ole mieletön lapsi", sanoi Helvig. "Sehän oli vain leikkiä. Muutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka, ja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun nuoret herramme ovat sotatantereella."
"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!" huudahti Tove hurjan koston leimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. "Se on tuleva kahta vertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille -- se on tuleva vielä niin keltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan niihin."
"Jaha, arveletko niin?" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. "No niin, sen tahdomme nähdä! -- Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi", jatkoi hän jääkylmästi. "Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata minua kylpyyn tänään."
Tove katsoi kauhulla kuningattareen. "Ettehän vain tahtone hukuttaa minua kylvyssä?" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. "Te vihaatte minua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä -- enkä tosin ole ansainnut, että huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut. -- Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin muistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän jälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas, sanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän kohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan."
"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi herraksi?" kysyi Helvig katkeran kylmästi. "Mutta sinä uneksit, mieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en usko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella kuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen ja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. -- Tule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar Helvigiä." Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni hänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta horjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä armonosoituksesta.
Pian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana yksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja vaipui nojatuoliinsa. "Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!" mumisi hän. "Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan esimaun hän oli hyvin ansainnut -- Siellä oli lämmintä", jatkoi hän ja nousi läähättäen, "melkein liian kuumaa -- mutta niin hänellä pitää ollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion rinnalla? -- Oi, mitä kuulen?" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja kuunteli Folgvardin harpunsoittoa! -- "Suuri Jumala -- hän täällä? Ja millaiselta minä näytän!" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle valellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään, mutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta huoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti pukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan innoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.
Folgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki tuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin ovi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä ja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin harpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi kuningattaren ja hypähti ylös.
"Jatkakaa, jatkakaa!" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. "Se voi olla täällä tarpeen -- niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa Sönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen, tulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä -- sellainen on harvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!"
"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy rohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne epäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen teitä, jalointa kaikista naisista!" näin sanoen hän polvistui kuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen. "Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta", jatkoi hän, "ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven Tröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden tiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja kunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään rikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita tai maanlakien mukaan tuomita."
"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole oikeutta", vastasi kuningatar, "mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun vastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen puolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen laivan kannella ja ulkona satamasta."
Hovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi sanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä kumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.
Folgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä olevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli puoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard näki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään hehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin melkein tahtomattaan. "Jalo, ylevä sielu!" huudahti Folgvard ja painoi kuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja vastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja uskaliaaseen syleilyyn.
"Oletteko aivan hurja?" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen. -- "Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun armahdustani", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa hehkuvin poskin. "Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut kuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta."
"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi", sanoi Folgvard. "Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille langettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan."
"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne puolustajaksi", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan. "Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!" Hän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. "Teidän tulee minun kädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten naisten läsnäollessa." Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin kiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän ojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.
Kohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä asennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla hänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman kauemmin kuin hovitapa salli.
"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne, ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun, johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. -- Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun täytyy kuulla laulua -- Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."
"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:
Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'! Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa! Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois jalon aatoksen, kunnian kukkaa.
Ja jos korteni kannankin rovioon mill' itse, mä kerran palan, mieli uljaan kotkan on aurinkoon, yli maailman ahtaan alan.
Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet! hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui kouristuskohtaukseen.
Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon, valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.
Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja itse antaneen lisätä kuumuutta.
Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata. Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät. Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin kuluessa.
Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin. Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan sivurakennuksissa.
Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen heille hyvästi.
"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään. "Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa hovia!"
Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää Ebbeseniä -- auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna -- mutta uskokaa minua, tiedän sen -- uskallan elämäni siitä -- hän -- hän on syytön."
Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle, ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana, jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut, syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.
Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet. Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle, joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita. Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä. Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.