Part 34
"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa kaks' sydäntä rakastavaa, kenen vuoks' ei onneaan he saa, sinä, Herra, silmänsä avaa."
Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen laulavan:
"Miks' yksin nyt lintunen valittaa? Jos muutun mä kärpäseksi läpi avaimenreiästä lennän ja saan polon kyyhkyisen iloiseksi."
"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin tuon syntisparan, joka teidät vietteli."
"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin." Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.
"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.
* * * * *
Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa. Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa", ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä, musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa ympärillä.
Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät "vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään, kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata. Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta hehkuvin poskin häntä vastaan.
"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä, koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."
"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne", vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi tulla?"
"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä, kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla liikkeillään.
Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".
"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme parvekesillalla kuuntelemassa."
"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."
He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen kuningattaren.
"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."
"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.
"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan sen mielettömyyden vuoksi."
"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin huonoksi maanisäksi --"
"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen --"
"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin vanhan äitini".
"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan hallitsijattarensa luo.
Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui. Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar Helvig tuli hänen luokseen.
Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.
"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut", sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."
"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut katsoa ympärillenikään."
"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin katsein.
"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi! Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain kurjuuteen saatettavaksi."
"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"
"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana, armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."
"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa -- minä olen opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu minun suonissani -- Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia". Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.
Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun, joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta. Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.
Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys, kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet, ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä niin epävarmat.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan jälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän työskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa kanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä takaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana ruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin herttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa sitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.
Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.
Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti hänen hoviaan Vordingborgissa.
"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne. Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia -- tai -- --" Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.
"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä. "Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."
"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan julkeasti, herra Folgvard -- On onni että olemme kahden. Asiahan koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä suurimpaan varovaisuuteen -- ja sitäpaitsi --"
"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard. "Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."
"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."
Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.
"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari, "niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä -- (vaikka minä pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä ystävyyttä) -- sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin sanoa, ollakseni suora -- kahdenkesken puhuen -- etenkin kun se koskee teidän omaa parastanne -- Oikein ajateltuna -- arvelen minä -- eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa! se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa. Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne -- juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."
"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta, ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota. Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."
"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan, tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan. "Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti, herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä -- (kuitenkin pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) -- vain sen kautta olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."
"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."
"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.
Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä. Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin hehkuvimmat sanat.
"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi kuningattaren hovinpidon säännöt.
Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa. Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.