Part 33

"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin. He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa. Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen, mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle, luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.

* * * * *

Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen. Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan, samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch, josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö, missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.

Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista. Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.

"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä, Podebusch!"

"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?"

"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin, ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä kuukautta sitten, ja -- suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä. Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet. Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."

"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"

"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä -- mutta hiljaa!"

Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat päänsä yhteen ja hymyilivät.

"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän, vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden -- ja jotka myivät sieluja", kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".

"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?" keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta. "Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"

"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä. Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."

"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi," sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän -- samoin kun se oli Ebbesenin ja koko kansan -- lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta, jos se on oikeudenmukainen."

"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua, kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta, eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."

Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."

"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."

"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä. Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä, kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin -- että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne -- niin on se vaara ohi."

"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette, armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.

"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä. Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin. Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"

"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi, armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni, vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte. Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun sisarparkaani."

"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista", keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana, "osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu. Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, -- silloin minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa. Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen -- minä annan sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietysti -- minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia, Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan onneamme miekka kädessä."

Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen hiljainen ja vakava.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin, eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta, ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön. Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen: neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla lauluillaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla, ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.

Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä. Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja! Kuka sinä olet?"

Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä, pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis! -- Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään -- minä tiedän kaikki. Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä tahdotaan olettaa -- täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on tarkat tiedot."

"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."

"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"

Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi.

"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan? Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään -- te hankitte minulle oikeuden ja vapauden -- te puolustatte jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini. Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella -- he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui kuningattaren jalkoihin.

"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? -- Sinäkö hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"

"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme mennyttä."

"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän katseen. "Näinhän teidät _häissäni_ viime vuonna Sönderborgissa." Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te puhutte tässä vankilassa?"

"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja kylmästi. -- Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun --"

"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! -- Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin äänin. "En minäkään ole onnellinen -- ehkä olen teitä onnettomampi. On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen -- hän on rikkonut kruunua vastaan -- ja", lisäsi hän katkerasti, "teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista kuin Tanskan kuningattarella".

Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän te itse mitä onnettomuus on -- te ette tahdo sulkea sydäntänne onnettomilta -- te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja minut ahdistajiemme käsistä --"

"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin aikoihin voitte odottaa minua tänne. -- Mutta siitä elköön kukaan tietäkö -- olkaa vaiti kuin hauta -- muuten on henkenne vaarassa."

Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista. Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen, rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:

"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon! Tuhat hälle hyvää yötä! Hänet taivaan talossa tapaava oon, ja meill' autuus siellä on myötä!"

"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen. "Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:

-- -- Tuhat vuottakin täällä jos elää saan, En unhoita teitä koskaan.

Yläluhdissa istun ja lakkia vain mä kullalla kirjailen. Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain iät päivät tuudittelen.

Ei vihreäll' oksalla levätä suo se koskaan hennon jalan; ei vettä se koskaan selvänä juo, jaloin sekoittaa se sen salaa.

Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää -- hän elää vielä!" sanoi hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."

Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on toistanut: