Part 32
Hautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten ja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt tunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä, mikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja jumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada varmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen luuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa, joskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet joutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut käyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan hänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää henkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti päättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta todellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan häntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin sydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja tunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan morsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta, minkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat rakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät Limvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa vaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.
Ennenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven Tröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen toisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa Brattingborgissa.
Ebbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa sulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko piti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. "Jumalan nimessä, tämä ei pääty hyvästi", sanoi hän lopuksi ähkien. "Se on hurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne mukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset. Tarkemmin ajateltuna", jatkoi hän lempeämmin, "olivat asiamme jo sillä kannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun onnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen, kuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja pyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset eivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on säätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa heille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla edesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät aviopariksi."
Sven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen, ja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat Sven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi hyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja riemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta. Sillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja voimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari Podebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli tehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla. Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden, joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli heidän pienen taloutensa hallussa.
"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."
"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."
"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta, ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven Tröst. -- Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan itsenäisesti omantuntonsa mukaan."
Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen, ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja kunnioitettuina vieraina.
Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa, joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan tärkeimpiä asioita.
* * * * *
Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.
"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja valtakunnan parasta."
"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta, eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."
"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi", sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla, sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä. Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."
"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille herroille."
"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti. "Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja prinssi Otolle."
Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen. Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia. "Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä luo Kieliin -- Minä olen itse nähnyt hänet."
"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"
Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa valtaan ja oikeuksiinsa."
"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on maankavaltaja."
Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.
"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.
"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona, Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen. Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse -- kun hän pakenee teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen, riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle, ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni -- teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin. Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun lentää! -- Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"
"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman minkäänlaisia ehtoja."
"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."
"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle, leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko paistaa kulkiessaan avaruuden halki."
"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."
"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä, rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä, mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."
"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen, rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään "Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet vaarallisella sivutiellä."
Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen. Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin Aarhuusin läheisyyteen.
Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia. Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.
Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi, oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta, pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.
Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet, mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla, ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä, joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä, ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä, ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa, ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle, olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.
Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen. Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi, samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan. Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa. Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana, ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi. Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä etsittiin turhaan kaikkialta.
Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan, vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä tapauksessa kuului tapoihin.
Viimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.