Part 31
Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa, Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"
"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena, puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon, että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."
"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"
"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa kun sanon. -- Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä tuntuu tulla noin vain käännetyksi."
"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin. Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."
"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä ole ennen tuntenut moista miestä -- yhdellä kertaa hän taivutti minut maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle, muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi minut suoraapäätä helvettiin -- ja niin minun täytyi kirota Gondulin henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari Jaakko sen vaati."
"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin hevoseni satuloimiseen."
"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ", lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se tehtiin, ennenkuin uskon."
"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi, Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle niin uskovasi."
"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."
"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."
"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani", mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan. Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti edeltä.
KOLMASTOISTA LUKU.
Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi, mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen. Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin, vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.
Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat, näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut, poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa, jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.
Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan, ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa. Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin näytti kuolevalta.
"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä, liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio -- minun oma julkeuteni ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. -- Kuulkaa, kuulkaa! -- Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani Saarenluostarille -- tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.
Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista, vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka hän itse lukitsi jälkeensä.
Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.
Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista, josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta, ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan: "Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme! Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."
"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin tuo vieras ritari."
"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita. Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää, joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."
"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa, mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin haluatte, hurskas rouva -- Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset katumusharjoitukset -- Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin pakkasessa ja lumessa -- Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. -- Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko äidinperintöni minä annan luostarille -- suokaa minulle vain hauta täällä!"
"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään. "Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"
"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon teille!"
Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.
"Ole turvassa, hurskas lapseni", sanoi abbedissa taputtaen häntä poskelle kuivalla kädellään. "Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme suojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi puoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan priorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me onnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä maallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle mielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan sinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein ajattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme tulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla jonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle, kokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin luona."
"Ei, ei, rouva abbedissa!" huudahti Agneta kiihkeästi "Minä tahdon nähdä kuolleen, -- minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa ympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain kuoleman haluan nähdä silmieni edessä", lisäsi hän miettivästi. "Jos minä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun ainoaa toivoani."
"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla terveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä todenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa ruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella vain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt kun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän vapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä maailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi vastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle taivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä sinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta."
"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva abbedissa -- armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole mitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä kiinnittää, kuin kuollut."
"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi", sanoi abbedissa myöntyen. "Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta, en edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa päätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene Jumalan nimeen -- levitä vahalakana ruumiin yli -- ja sytytä kynttilät vieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene levolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman katoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi." Senjälkeen abbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.
Se myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän tilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan hyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka kiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman. Tavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin voimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin kuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas sykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon, jonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa paareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän tuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut. Vielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään luostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina hänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut, mutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen ruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko ihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö heidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa tajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän ääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä kasvojaan. "Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!" kaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. "Sinä rakkahin ystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten suuresti sinua rakastin. -- Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen pyyntöösi vastaamasta -- sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa sinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan sen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole koko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa -- sinun minä olen enkä kenenkään muun tässä maailmassa -- sinä olit minun ajatukseni ja unelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven Tröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun sieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin."
Huokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä lemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti sormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen virtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen sanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen katseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti käsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi kauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa valossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille, näytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa loistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman käsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman olennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.
"Elä pelkää, Agneta, minä elän!" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan. "Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet minun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken vuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina toivoin -- Agneta rakastaa minua -- totuus ja rakkaus ovat olemassa --. Vain senvuoksi minä tulin tänne -- vain senvuoksi tahdoin läpikäydä kuolonkamppailun tässä kirkossa."
"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?" huudahti Agneta hurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki, ja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi molemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.