Part 3

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää -- hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti -- No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään --"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. -- Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan -- oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. -- Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani -- ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän -- pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"

"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä -- se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. -- Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" -- tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.

"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.