Part 29

"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin, ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä, jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista. Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa --"

"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit tienneuvoja sinä suurena yönä? -- Mutta kuule, Volle", lisäsi hän tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin tapaamme."

"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan, silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä. Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua, herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle. Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.

Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!" sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.

* * * * *

Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä. Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.

"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta kreiviämme."

"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää, emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä otsia joka kerralla."

"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja, koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä edes paholaisen voimalla."

"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään", kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa, ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."

"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin noiden viimeöisten unikekojen kanssa."

Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan. Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan, jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä, kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet: "Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! -- Randersin rummut!"

Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa. Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan madonnankuvan.

"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että takana ja jokapuolella! -- Kuulkaa, kuulkaa!"

Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."

"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa jäännös herrojansa.

Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa. Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä, ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.

"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."

"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"

"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."

Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan. Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa kovaäänisesti eläköötä huutaen.

"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten kautta."

Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja yksimielinen suostumushuuto.

"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen. "Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen sitten siitä saanemmekin."

Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta, ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.

Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi. Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta, ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan, ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa suosiota tai ei."

Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen. Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja onnellisimpia päiviä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla, jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu elinkautisvankeuteen.

Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa, jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä. Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.

Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin. Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan Ebbesenin linnasta.

Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja Brattingborgiin.

Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan; mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.

Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin, vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa. Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä, että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän hypähtäen paikaltaan.

"Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan --"

"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? -- Oi, laula se säe uudelleen!"

Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:

"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan kesähedelmä kohoaakin, -- kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin."

"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, -- sen täytyy pudota -- muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta --"

"Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, --"

Eikö ollut niin, uljas Folgvard?

"Pedot kuinka ärjyneekin,"

jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa talonemäntää --

"he peljätä saa: pian kahleihin erämies ne vangitseekin."

"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi. Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän Jumalan tähdet alas taivaalta."

"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst. "Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän laulunne Folgvard:

"Et nää miten suuri mun voimani on, sen salaan ma, sisääni suljen: en yksin ole missään, en turvaton."

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen, astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä. Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi jouluksi, nuoret ystäväni?"

Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen, missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"

"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"

"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti, "tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".

"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu, Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"

Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te. -- Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi, "olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston kanssa?"

"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani, vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle, että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis, vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja kuningassuosiosta?"

"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua, niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan pieni."

"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."

"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst. "Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut -- siitä uskallan vaikka mennä kuolemaan."

"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."