Part 28
"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"
"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" -- jatkoi piispa, "mutta jos uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä siunausta mukanaan Tanskalle."
"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni, vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.
Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä, yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja surullisella äänellään.
Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä, jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta, kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata. Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:
"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo jo se sytä, ken syttyä halaa! Kuin lumen sa sulata toivo tuo. mi syliisi aina palaa.
Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei voi vangita sydäntäsi: paits' ehkä yksi -- ken tahtosi vei, muill' on kovin voimaton käsi."
"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä edelleen lempilauluaan laulellen.
Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria, jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta, ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään. Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:
"Ramund se asteli, teikaroi, Läks' räätälin parhaan luokse. 'Tee puku, räätäli hieno, mulle, Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'
'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin."
Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:
"Kolmekymmentä housuihin kyynärää. Viisitoista housujenvyöhön! Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää, Jos pystynet ompelutyöhön".
"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund. "En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund. Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.
"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika, ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"
"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani", vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.
"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."
"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan", huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja uskollisuuden".
"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena, ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja kädenlyöntinsä."
"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa. Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."
"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä, punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle Salomon kuninkaallemme!"
"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard. "Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää onkia kruunuja ihmissydämillä."
"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin, ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi. Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."
Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo saattaa päätänsä vaaraan, -- Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard", lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."
"Hohoh!" huudahti Stiginpoika silmät suurina.
"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte, Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään. Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse varmasti luulivat löytäneensä.
YHDESTOISTA LUKU.
Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä maan parasta vaaranalaiseksi.
Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa, nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa voittaneen Geertin pojat.
Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.
Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia, jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä: "Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"
Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa, kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys. Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.
Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa, huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki, ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta, tuuhea parta.
"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet hänelle korviin asti.
"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen -- ja ihmisapuun."
"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet. "Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"
"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."
"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä, tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"
"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"
"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."
"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi Brattingborg muutoin ollut raunioina."
"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa -- ja katsokaa, herra, se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan, jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi [palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.
"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"
"Rauta-Henrikin leiristä -- hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa, herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun, aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja tuijotti meihin kuutamossa."
"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"
"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin paljasta haukkumista."
"Sinä olet oikeassa -- tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun tavarasi."