Part 26
Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen, naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä. Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä; mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.
Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen, mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan, mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen. Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään, joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota. Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.
Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa, naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä pelättävissä ankaran Geertin holhousta.
Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle. Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten, oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti merkitsevältä varoitukselta.
Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa, jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen useinkin hyvin rakastuneen katseen.
"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan, että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen ajatuksilleen toisen suunnan.
Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan. Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin, mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta, seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.
Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa. Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä. "Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.
Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.
Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään, antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet. Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi, oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä, niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu harhaan. -- Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? -- Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa -- ja Agneta -- Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin. Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa, aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat --. Valtakunta ei ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa, niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä salia Stig Antinpojan kanssa.
"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin sävähtäneen hehkuvan punaiseksi -- "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä häpeä tyhjentää pikaria kanssani".
"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä äänekkäämmin.
"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän ivallisesti.
"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani: tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta mieleltänne: -- Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille, Herra"! -- -- --
Kuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika iski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti yhä innokkaammin: "Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te olette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra prinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne vankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen -- niin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi miestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat vapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne".
"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!" sanoi nyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen. "Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset ritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat saattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä, ellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö usko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka teillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo ja Lohdutus -- tai mikä teidän nimenne olikaan", -- jatkoi hän ja kääntyi taas Sven Tröstiin. -- "Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen ovat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina kristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei voi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan enää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä suon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini. Minä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne viisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen hääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen".
"Ei, herra prinssi!" -- vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin salata suuttumustaan. "Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä jonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän ylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin on minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin Tanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan kuningas".
"Hoh, hoh, -- minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän tarkoituksenne?" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin. "Te olette oikeassa!" jatkoi hän iloisella äänellä, "puuttuu vielä hiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on tyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen".
"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!" sanoi Sven Tröst painokkaasti viitaten tähtitaivaalle. "Se on tänä iltana myöskin veljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin Brattingborgin muurien takana".
"Kuolema ja kirous!" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa --. "Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari Stig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin rukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi". --
"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!" -- änkytti Stig Antinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä -- "totta totisesti, poika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta pikaristanne". --
"Hahaa!" nauroi Valdemar. "Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No hyvä, olkoon menneeksi." Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä ja aikoi poistua.
"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi", alkoi Sven Tröst taas puhua, "että olette unohtanut tanskalaisten miesten uskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai hulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan aijon kerjätä teidän armoanne."
"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!" sanoi Valdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. "Te olette kapinallinen ja Ebbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika käsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien aika Tanskassa pian lopussa."
"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen vääryytensä."
"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi miekan kahvalla.
"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?" lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan --. "Se ruhtinas, joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, -- hän, joka miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."
"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia, niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. -- Jos kreivi Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas Sven Tröstiin -- "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"
Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä hän hallitsee!" toisti hän --, "siis myöskin täällä? -- Haa, mitä muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. -- Mutta nyt pois täältä! -- Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä. Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden ritari".
Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa, viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi, näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.
"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! -- Minä en enää voi pelastaa sinua."
Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta. Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.
"Ulos -- vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan vankilarakennuksiin.
Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle, että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:
"Niin synkän tahdon nyt asunnon, ett tulikin siellä on valoton."
Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.
"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. -- "Te olette suuressa vaarassa."
"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"
"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. -- "Teidät heitetään torniin. -- Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn portinvahdille."