Part 25

Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti. "Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti, tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus, mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä seisoo!"

Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa yhtään sanaa.

"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta toiseen?"

"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!" vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä -- minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta -- kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus minulle suodaan."

"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani", jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista --"

"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi asiakirjan Sven Tröstille.

"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi, ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa --"

"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman naisen onnea ja pyhää sakramenttia".

"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella, epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."

"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea! Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"

Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä puolustaa --

Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja kruunun!"

"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa, herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna nimensä ja sinettinsä."

"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä, uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle. Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia -- minä en anna pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa poisteta -- jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena, jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti -- en myöskään minä luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja oikeudenmukaista Tanskassa -- vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."

Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.

Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä, ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella, sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka melkein hämmensi hänet.

"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme meiltä kaikilta vaatii, -- niin jätän minä teidät sillä toivomuksella, että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan tyydytyksen".

"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä -- ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.

"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin. "Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni: minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan parhaimman ritarin yli. -- Jumalan haltuun."

Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat tornihuoneesta.

Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän. "Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi, samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen tanskalaisista sydämistä."

Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä, ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.

* * * * *

"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.

"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."

"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."

"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta", lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu noista moukista."

"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita. Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja typeriä ennakkoluuloja."

"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."

"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."

"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen häviötään --"

"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle, "tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"

"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä? Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."

He poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.

Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.

"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän etsiä täältä suojaa."

Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja antoi tyynesti sitoa itsensä.

"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen onnetonta isäänsä."

"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen. "Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne. -- Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä, "Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."

Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä", kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton niin pian kun se on hänelle eduksi."

"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.

Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa, kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin eikä ehtoollisen tarpeessa."

"Se puree!" huusivat jotkut. -- "Joutukaa!" huusivat toiset. "Paholainen se on -- noitaukko. Sen me kyllä tiedämme -- se on hänen vanhoja keinojaan --. Vetäkää!"

Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta. Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran linnanherran hirttämiskäskyn.

YHDEKSÄS LUKU.

Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella. Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig juhlien kuningatar.

Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin 28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia, baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4 päivänä olivat jo heidän häänsä.

Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen. Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan -- kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.

Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun 4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia, kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta, hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi, joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.