Part 24

"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi. Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne, voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää kantavaksi."

"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi. "Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki, jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto, joka minulle on annettu."

"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne, mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun pergamenttilehden.

"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte. Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen, joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin, veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."

"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen valtaistuimelle nousunsa ehto."

"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille, jotka ovat lähettäneet teidät!"

Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa. Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen sulettiin hänen jälkeensä.

"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa, johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei minulla ole ketään -- ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani, vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä, olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja rakkauteen maailmassa."

"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään. "Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen? Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"

"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".

"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä Pyhänhengen saarella."

"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana, Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."

"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin --"

"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? -- Ehkä minä teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."

"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä kreivi Juhana."

"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan." Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä linnanpihalla tapahtui.

KAHDEKSAS LUKU.

Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan, käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa täytyy astua mestauslavalle!"

Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia, linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu, kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä päät sen tulee valaista."

Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala, kuukauden päästä --. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole Pyhänhengensaari. -- Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa --"

"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä -- parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä -- Menkäämme taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta!"

"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!" Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa, säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.

Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan. Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä, kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä. Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista, jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas, että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita tyydyttävä.

Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun linnankappelista.

Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa. -- Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"

"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi. Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan kilvessään hyviä sanomia."

"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias tahto!"

Prinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.

"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."

"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni. Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin ole hänelle onneksi."

"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa --. Hän tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan. Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."

"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa. Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"

"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat --"

Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli, kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun kuninkaanne käsiin."

"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika. "Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois. Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis, houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman oma."

"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.

Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella, josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.

Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan, veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää kaiken mitä tässä vaaditaan."

Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin, olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan, vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin vastausta.

"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä, vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä varustettu".

Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti, jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani, nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen? Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."

Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:

"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun, tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."