Part 23
"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin, tuleen, veteen ja teräkseen -- lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen. Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani, en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen pyhimystenne joukossa."
"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin -- se sinun täytyy luvata minulle."
"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä, että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan jokseenkin innokkaan."
"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla ei ole aavistustakaan."
"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat täällä maailmassa."
Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. --
"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme Izehoen tiellä."
"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.
"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."
"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle, kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia. Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa, vaatteensa ja elämänsä.
* * * * *
Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista. Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa. Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä. Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin kaikkia tanskalaisia kohtaan.
Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys. Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään, noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta. Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin. Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun kannen.
"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini -- onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne, minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja ripusti sen juhlallisesti kaulaansa -- "niin totta kuin tämä meidän sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on nyt tullut minun isänperinnökseni -- ei mahtavan henki ole hävinnyt, se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä, "kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki, verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista, mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä, jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään surusaattueen etupäähän.
Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa kanssa tienristeykseen.
Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja valituksiin sekaantuneina.
"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista iloa."
"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa. Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.
"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille armollinen tuomari!"
"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven, kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän rehellinen enonne saa koskaan eläessään -- tai kuoltuaan, pitikin minun sanoa -- ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."
"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä, joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.
SEITSEMÄS LUKU.
Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä, jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.
Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista. Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra, jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".
"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta nuoruudenvoimani".
"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija. Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia, rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."
"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja, ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa, sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle kunniaksi -- niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."
Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."
Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija, koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".
"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!" lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin, nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."
"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni maallisena lähettiläänä?"
"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme. Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."
"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa", huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani. Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen, jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."