Part 22
"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä", vastasi piispa. "Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut hänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia. Nyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua meidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti ja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman henkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari Bugge", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka näytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä ensimäiseksi. "Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan ja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä vapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa, niin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten kiitoksen. -- Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla", jatkoi hän odottamatta ritarin vastausta. "Minä olen myöskin parhaani mukaan auttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa kiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa puolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte kuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme viholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme."
Suostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen osoittamaansa suuntaan.
Joukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle päivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi, sillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa huomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin muutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan juutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta katkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista itseänsä vastaan. "Maanmiehet pettureita", huudahtivat Niilo Ebbesen ja ritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja hän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli valloitettu.
"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille, että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut, olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn kuningassukumme välillä. -- Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."
"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti, "syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä rukoilla hänen henkensä puolesta."
"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne. Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."
Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään." Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.
Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.
KUUDES LUKU.
Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa. Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin enempää olisi sopinut.
"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti laskea."
"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti. "Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden sotajoukon tanskalaisia vastaan."
"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei, palkka ensin, toverit -- taskussa tai kaulassa -- ja sitten tapellaan sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin? Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli kuitenkin liika löyhällä Randersissa."
"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit", huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä vaikka kaulani. -- Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän, jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."
"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."
"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme edestä?"
"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun hän aikoi juosta tiehensä -- ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi hurjana mereen."
"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. -- Mutta putosiko hän mereen? Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."
"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut pitkälle rajan yli."
Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien kanssa.
"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?" kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä väki?"
"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."
"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse elävänä Rendsburgista."
Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa vain minun huolehtia olostamme täällä."
"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen, joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet, kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."
"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian? Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."
Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.
"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.
"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna ja tahtoi kaivaa hampaitaan."
"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi Sven Tröst.
Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa. Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään. "Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa kreiviä vastaan Randersissa."
Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta; hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.
"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. -- Kaikki miehet ratsuille!"
Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan. Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa, eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan. Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.
"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet hurja verenhimoinen saatana."
"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies, jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen. Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella, kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä kapakasta.
"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä heille kaikille."
"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä? Ja -- mitä minä näen -- talo liekkien vallassa! -- Onko sekin sinun työtäsi murhapolttaja?"
"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella, jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin, ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan. Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi. Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä, että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa. Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."
"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."
"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne, niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista pois minut kuin syyhyisen koiran."
"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti, Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"
"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi. Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut, ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja se oli -- kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja antaa polttaa minut sentakia."
"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven Tröst osanottavalla äänellä.