Part 21

"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä", Sven Tröst huudahti vilkkaasti. "Sinähän olet itse kertonut minulle, että hän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin hänellä olevan näin alhaisia vaikutteita."

"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä näin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen luokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan kreiville."

Sven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni mielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän jalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään. Ritari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin urotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana ratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä isänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti hän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa salakammioon.

* * * * *

Illalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven istui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä kuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven itse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin yllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun, joka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui yli maan.

Itsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut kertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään tahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:

Ja tummapintainen Musta Sven huus silloin kiivastuin: puhe pitkä pois, nyt miekat vain saa puhua purevin suin.

"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari", sanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi hämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin kuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. "Jollette te olisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt täällä."

"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra", sanoi eräs Niilo Ebbesenin sotamiehistä, "ja sitä kuiskailimme salassa matkalla Randersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka isäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta, nähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen piikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala antakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä."

"Laulakaa pilkkalaulunne minulle", Sven Tröst sanoi. "Minä olen saanut tänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te minusta ajattelitte."

"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä katsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:

"Vast' aamun koitto tietoja se uusia meille tuo: kukin, ken on mies ja uskollinen, hän jääköön herransa luo!

Niin yhtenä miesnä me nousten taas valan vannoimme vakaina, paits' siskonpoika Nils-herran, hän pois halusi paeta."

"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!" Sven Tröst huudahti suuttuneena. "Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja urotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu. Minun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä."

"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra", sanoi hyväsydäminen asemies. "Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta Jumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen mielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten raakoja tai keitettyjä."

"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta kuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään", Musta Sven sanoi. "Se on paras laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt tulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte oppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!"

Pian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty toistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:

Nils-herra Randersin sillan luo tuli taistelun tuoksinahan. Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys, eron saaneen palvelijan.

Yli Randersin sillan Nils-herra käy väki Holsteinin vainoo häntä Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst, tien noilta hän pystyyn kääntää.

Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen niin oli hän enolleen: repi sillan vainoojan eestä, sen jokeen heittäen hajalleen.

"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki", Sven Tröst sanoi hieman hämillään. "Se minkä minä pelastin tänään oli ainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo olette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen palvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta -- Haa, lopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken pelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus", hän lisäsi kiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan ja uudestaan lauloivat laulun sillasta. "Jos te pidätte enempää melua mitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi elävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja ystävienne nahka."

Näin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo hänen urotyönsä johdosta loppui.

Sven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja tähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta "Judica" sunnuntain jälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on tullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään Brattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai messua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan ja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi Geerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin mieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta, joka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka tärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt kuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen kertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen vanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman kuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen. Se viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan, näytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen kuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. "Nyt on siis maailmassa yksi huomattava mies vähemmän", sanoi hän itsekseen. "Mutta onko Tanska silti pelastettu?" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. "Miksi minä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?" jatkoi hän. "Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin tappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut", jatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. "Tyrannin kätyri ei nyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. -- Mutta -- eihän hän tunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari ja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta." Ritarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut. Nyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta ja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui hänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa yöllisessä sankariretkessä.

Nyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven avautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka kynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.

"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?" Sven Tröst kysyi katsoen ihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin huomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.

"Miksi ei, sisarenpoika?" vastasi ritari Niilo pysähtyen. "Minä aion nyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen koittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon lepoa kuin toimintaa." Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui suureen nojatuoliin. "Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta Sven Tröst?" hän lisäsi. "Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit saanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja hälyytyskellon äänen Randersissa."

"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt. Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"

"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"

"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne. Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt, mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne pelastamiseksi."

"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös. "Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."

"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko joku ajatellut kuningasvaalia?"

"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen; minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen ystävillään on muita aikomuksia."

"Ja Otto -- jalo prinssi Otto -- täytyykö hänen sitten istua unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia, eno?"

"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on ehdottomasti -- ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen. Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki. Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."

Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen Tanskaan."

"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole: mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä. "Mutta -- me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa, kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle vanhan Tanskan takia."

Ritari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin askelin makuuhuoneeseensa.

Sven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Hän ja Otto", sanoi hän, "kaksi ylevintä sielua, jotka minä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa -- täytyykö heidän molempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. -- Ja hän, tuo ylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla -- hän meidän kuninkaamme -- hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty hakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska päällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä uskallan vaikka henkeni."

Hän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä itsekseen, että kaikui salissa: "Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja sydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä. Silloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut ja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa -- ei koskaan!"

Kun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen edessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia kasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa olivat vielä veressä viime yön jälkeen.

"Ai, ai, nuori herra ritari", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen. "Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla esiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän paremmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen kätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että me saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin. Niin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan näinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä nyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän välillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia temmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä."

"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle", sanoi Sven Tröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. "On helppo ennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta minkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä itseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti vanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä jätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta."

"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä maailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän tulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja nuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi sielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään näinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa, voitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään Mustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia Haldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme Björnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen."

"Mitä! Paennutko -- Jumalani, minne?" Sven Tröst huudahti kiivaasti.

"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin kyllä hänet selville", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. "Kun te nyt jo kaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista, että minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen -- ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen oikein mielelläni."

"Säästä palvelusintosi Volle", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen häneen selin. "Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan uskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen."

"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen ritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on."

"Mitä, oletko sinä hullu, Volle? -- Kuka ritari?"

"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi rakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen vastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on velkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä."

"Mene tiehesi, Volle", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. "Siltoja minä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta sinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta oli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on jäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta."

"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte, ja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän", mutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni toivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.

* * * * *

Seuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin osa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän seurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.

"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?" kysyi Niilo Ebbesen ystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle. "Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä niin syvämietteisesti mietit?"

Sven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti olkapäitään.

"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!" huudahti hämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka näyttivät pitävän häntä vallassaan. "Mutta vaikka minä en tänä hetkenä ajatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista, luulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta minä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut, olette te jo antanut jalat saksalaisten alle."

Minne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto kreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista palkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo ja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat linnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa herra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet monilla kunnianosoituksilla.

"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun me muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!" huusi isoääninen ritari Bugge pudistaen hänen kättään. "Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin antaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa. Jos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te olette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari."

"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge, vaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas", vastasi Ebbesen. "Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te itse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana neuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän soittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa pääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi, voisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille."

"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä", vastasi herra Bugge. "Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja asekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te annatte soittaa kokoon kirkonkelloilla." Ritari Buggen käskystä ratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin ja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo Ebbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon etunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa virtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon, jonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. "Katsokaa, tuolla hän ratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin", kuului suusta suuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa suurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä ja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa tälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti varustettua kansanjoukkoa.

Matkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko paksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva Jaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean sotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja sotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli korkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan ylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika. Häntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka hän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa. Piispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä maallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut Holsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon piispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana. Muutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin taistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen näkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen, tervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla ratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen viittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina seurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli hyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.

"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo Brattingborgilainen", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä. "Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän Herramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan sen _Ethican_ mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta se teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä maan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me hankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka parhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne."

"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa", vastasi Ebbesen, "vaikka teidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun aikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen."