Part 20

Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään. Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli ratsujoukkoaan.

"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, -- ja toivonpa, ettei minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."

Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan, ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.

Nils-herra ja kreivi käteltyään he sitten keskusteli

sanotaan kansanlaulussa --

vaan tuskin laski he leikkiäkään, hymy tuskin huulilla oli.

Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä, joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.

Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti, mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista", lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä, minä hetkenä te vain itse haluatte."

"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi", vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri. Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"

"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti, kun minä vien heidät -- heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään katso lukumäärään."

"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata panssaroitua ratsumiestä?"

"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."

"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä, tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"

"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne täydellisesti."

"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani -- sen te tiesitte kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on käyvä."

"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse. Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."

"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme, emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."

"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät Niilo Ebbesenin."

"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne. Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on siihen oikeus ja valta."

"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."

"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."

Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa, sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:

Pois ratsasti herra Nils Ebbesen, ylös kättään ojentaen: Geert-kreivi! Te kaiken muistatte, mun jälleen palattuain.

Että Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.

* * * * *

Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa. Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä", huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija, joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."

Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen. Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta, mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni haluttaa."

Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa. "Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina. "Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja valtakunnan."

"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst. "Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä ajatella pientä kyyhkysen poikaa."

Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!" hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin." Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.

Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.

Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti heistä käsittämättömältä.

"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa", sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst, jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".

Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään, kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."

Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst, joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet, ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet, jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä, kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään, nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa. Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan. Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen, kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän, "nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja -- koko maailma on tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta kostanut Tanskan vapauden puolesta."

"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen --. Peräytykää!"

Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi, joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan. "Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.

Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan kaikuvilla hurraa-huudoilla.

Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna. "Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan vapautusta."

Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut kaikkein enemmän.

"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."

"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se, joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."

Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille kunniankruunun --"

"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."

Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin. Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut. Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan kansanlaulussa:

Kaks kaakkua eukolla oli vain, sai toisen ritari Nils Ebbesen, hän, joka kreivin kaljupään löi tasaksi tantereen.

VIIDES LUKU.

Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella. "Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia. Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä, mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan sanottavaa."

Sven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli kostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin isänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.

"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra", Musta Sven vastasi. "Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan, ja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte sitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden Björnholmasta."

"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut häntä ennenkuin hän oli kaatunut", sanoi Sven Tröst innokkaasti. "Mutta vielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet. Silloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan ja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille --"

"Hoho, katsokaas vain!" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, "siinä kohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että viisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa oikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen minä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis väri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus."