Part 2

"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."

"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä", jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia. "Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa -- se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi. Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset, laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai saksalaisiksi. -- Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme -- niin eihän silloin enää Tanskaa olisi olemassa. -- Kuolema ja kirous! Ennemmin kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.

"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani, vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti, hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta asennosta. -- "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt Smålannissa, ja -- Pyhälle Eerikille kiitos! -- minä olen koko sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."

"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen. "Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, -- ennemmin käsi ja pää mokomaltakin roistolta" -- hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme", jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti olkapäälle. -- "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä kotona."

"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. -- "Kiitänpä Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."

"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei, sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." -- alkoi hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen, ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää, että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota ei rehellinen mies voi sietää."

"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen -- "mutta oli helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan valaamme."

"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään Nyköpingin linnassa."

"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe", vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas, kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen -- "hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan." Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.

TOINEN LUKU.

Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" -- huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" -- mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."

"Tuo sitten joutuin leipää!"

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, -- mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", -- lisäsi hän haukotellen --, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa -- "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", -- mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. -- "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", -- sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" -- --

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" --

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta -- Jumalan nimessä, -- silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski -- "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan -- "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."

Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja -- "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua -- "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa -- olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.