Part 19

"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös. "Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu ja muut iloitsevat."

"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."

"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä, niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä tahansa. Mutta -- tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä -- te, jonka lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin pyhän isän -- niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen täyttävä."

"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla verholla." -- Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.

Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.

"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta, jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."

"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen ja moitittavan aikeenne?"

"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti, mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit -- minä en voi --."

"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa pelastukseen --"

"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari. "Te ette tiedä --"

"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä -- sen olemassa-olo on piilotettu rintaani -- kirkon ja salaripin järkähtämättömällä sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa teitä vastaan, niin totta kuin --"

"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä. "Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion menetellä."

"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa", sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola. Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken, on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.

"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin, Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää, että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."

"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina, joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa. "Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä. Mutta tietäkää se --"

"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan. "Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.

"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.

"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta, ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.

"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti salin.

Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin, missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen Brattingborgin.

NELJÄS LUKU.

Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan. "Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani. Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.

"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?" jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"

"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja petturina."

"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun miehen --"

"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta ja vakaumusta.

"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini -- sano minulle, luuletko sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"

"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."

"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"

Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen. Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä intohimoista sieluntuskaa.

"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa häntä."

"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla Randersissa?"

"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."

"Ja missä on muu pyövelijoukko?"

"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä mitään pelastusta?"

"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani, sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."

Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä kadotettavaa tässä maailmassa."

"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota ei enää itse kunnioita."

Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno, halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.

"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko maa on menehtymäisillään."

Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut; mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua. Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne, ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä." Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla, että parvekesalissa kaikui.

"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo. "Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.

Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin", toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla, tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti. "Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen minulle jo vuosi sitten unessa."

Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.

* * * * *

Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta. Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen. Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.

"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin." Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan suorittamaan.

"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois nukkumaan. Jääköön se asia siihen."

Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta. Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea, joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin. Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä, pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" -- niin alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia ystäviä -- kirjoitti hän edelleen -- mutta hän piti ritari Niiloa kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi valtakunnakseen.

Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa olemassa kaikkien herrojen Herra."

Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä. "Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös. "Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."

Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta, kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat häntä suututtaneet.

"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät käsiinsä."

"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi. "Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en matkusta turvattomana."

Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla. Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.

"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.

"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin, teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."

"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."

"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi, "mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"

"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään -- mutta elä tee tyhmyyksiä, Sven Tröst!"

Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine lapsineen.

"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä -- mutta kunnia!"