Part 18
"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään, mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja. Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi. Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa aseenkantajaa seuraten.
"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin Slesvigiin johtavaa tietä.
KOLMAS LUKU.
Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä. Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu. Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut. Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia ritareita lippujensa alle.
Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista, sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan; mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi. Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.
Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika, Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle. Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.
Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä! Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"
"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.
"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa kuolematonta sieluanne!" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla äänellä. "Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa oikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!"
"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan ymmärrä minua", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.
"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana, herra ystäväni ja naapurini?" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran ylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. "Te olette ainoa minun rohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te ette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan, vaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan viholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan juomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te tahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa asettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä."
"Minun hetkeni ei ole vielä tullut", vastasi ritari Niilo Brattinborgilainen ja nousi. "Minä olen saapunut tänään tänne sanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari Bugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä Tanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset läänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia linnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat kahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta hyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista voittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu."
"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari Niilo", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, "niin olette varmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te annatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä suurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja valtakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni olemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet vihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?"
"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen kaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa avoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko", vastasi vakava ritari. "Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei porvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen ritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko omavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa."
"Nämä puheet me kyllä tunnemme", vastasi ritari Bugge tulistuen. "Te tahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä olen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla, tahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat vain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään halveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä ja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä talonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät viikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman kuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte nähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan ääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat he kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää sotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin taistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille, joita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään yksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan vaalivaltakuntamme perijäksi."
Vanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän puheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin. Ingeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.
"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä", sanoi nyt ritari Niilo ja koroitti äänensä suuttuneena. "Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan miestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin halveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua teitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa teidän voimaanne ja rohkeuttanne."
"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo", vastasi Bugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. "Minusta tuntuu ikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme jo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla ehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista puukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin kunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon te kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako voimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te sotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin kuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat seurata minun lippuani."
"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä", sanoi ritari Niilo. "Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta talonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa. Minä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte, ritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi, herättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne kansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut kansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä rohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän ritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat astua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he ovat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig Antinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko maamme."
Ritari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli puhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä olevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti levoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei tahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset sanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli tyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu pöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto suuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta ryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että joukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin, että ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua linnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti linnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea asemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä hän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan luulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja Koldingin sillalla.
Tieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt kaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa siitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.
"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan", huusi ritari Bugge. "Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy kohdata vihollinen miekka kädessä -- hänen täytyy ostaa sydänverellään jokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla."
"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge", sanoi ritari Niilo synkän levollisesti. "Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla ratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä, niin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin saada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla taivaasta tai" -- Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä oli aikonut sanoa -- "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani", jatkoi hän kooten ajatuksensa, "niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa, kunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta koettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa voimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan yöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua taisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?"
Huolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin, oli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle, joka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan tuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja katsoi häneen. "Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?" huudahti hän. "Neiti Agneta!" jatkoi hän ujommin, "ettekö enää tunne Sven Tröstiä, teidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä hattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän nimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä minulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista silmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua -- ettekö te olekkaan Agneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on tullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava."
Nuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen mielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat useampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut liikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen tyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä kohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät asiat, joita pohdittiin.
"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!" kuiskasivat he puoliääneen keskenään.
Sven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja muistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.
"Ei, ei!" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti molemmilla käsillä silmänsä. "Minä en ole -- minä en ole petturin lapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!" Näin sanoen hypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka tyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien piiristä.
Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet otsallaan ja pää syvälle painuneena.
"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut sinua."
"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen. "Ei ole mitään totuutta -- rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan, eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."
"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen liikkeistä."
"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen rinnallaan.
* * * * *
Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla, muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään. Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä. Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset. Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen. Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa, sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan. Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara, melkein synkkä totisuus.
"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.
"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin", sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."
"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä, mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan. Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta, jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru, eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä tulevassakaan elämässä."