Part 17

"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi, kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään laskelmissaan.

"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals, pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta syntynyt eikä kastettu."

"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa", sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra "Voitte hirttää hänet ilman muuta."

Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne ruskean kanervikon alla."

Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet, hakatkaa se maahan."

Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä vesoja."

Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.

"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin. "Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että _teidän_ hiuskarvanne ovat lasketut."

Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun. "Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä pyövelikärryihin kiinni. -- Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, -- me tunnemme hänen heikkoutensa."

"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä", huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se, jolla ei ole voimia minua seurata."

Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta ulos ja katosi eräälle sivutielle.

"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija. "Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"

Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä, missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista välittämättä."

Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa, viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.

"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen kintereillään."

Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa, näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.

"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"

"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. -- "Anteeksi, herttua. Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."

"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.

TOINEN LUKU.

Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin, missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään, niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.

Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori, erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento. Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa, jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.

Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä, kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään, oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun, kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.

"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara; tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."

"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi. "Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla tulevanne Tanskan kuningattareksi?"

"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla itsellään vaalioikeus."

"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni", sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."

"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. --"

"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat", keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa itseään kynällään ja päällään."

"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle, jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."

"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."

"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa vihkimäsormustani."

Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."

Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven ulkopuolella.

"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät". Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli, ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa ratsumiesten palata kotiin.

Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar. Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä. Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä vain hääjuhla ja iloisuus."

Prinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan hänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin pelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian kultaista käärmesormusta sormessaan.

Sillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi Pohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä Tanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki valtiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä loistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin prinsessan kanssa.

* * * * *

Sven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi Gerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin reippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon ennen vihollista.

Lähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine lankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän hämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten miehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille rannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään kuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan Slesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti ohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig Antinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen ylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja piirityskoneita.

"Petturi!" huudahti Sven Tröst pysähtyen -- "Minun enoni oli siis sittenkin oikeassa." Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle otsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän näköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että esteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika ollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän kuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse oli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo marskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet antamaan pois aseensa.

"Odottakaa vähän, maanmiehet", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi alas hevosensa selästä, "sitten minä tahdon puhua herranne kanssa, mutta ensin pari sanaa teille", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien tuttavallisesti silmää. "Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on mielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna tulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa saksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai -- teidät hirtetään."

Juutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat hämmästyneinä toisiaan. "Se on toinen asia", mutisivat he. "Ei isäntä ole sanonut sen olevan tarkoituksena."

"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani", jatkoi Sven Tröst innokkaasti. "Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte sillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan juttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.

"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien teidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te olette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään."

Ratsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat rohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei hänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään, syntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat muiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen tietää heidän ajatuksensa siitä.

Mahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli sotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat tarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin voimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja maansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä viekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan Holsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun tiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan. Kapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa kartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt hirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja lopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa vaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi Gerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig Antinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän selitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta kohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta Haldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan mies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan kreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla oli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin Pohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto mielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa sitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä, kun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta jonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän mieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst lähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen entinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä kreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään, seisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten välissä.

"Hoho, Sven Tröst!" sanoi marski otsaansa rypistäen. "Täälläkö me siis tavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?"

"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski", vastasi Sven Tröst katkerasti, "niin elkää ainakaan odottako niitä minun suustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi Tanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä Koldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli."

"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?" keskeytti hänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. "Jos sinä pidät minua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä paljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä sinä olet ollut?"

"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä, teidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut pahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen kiitollisuuden ja kunnioituksen velassa."

"Ikuinen hullu!" huudahti marski. "Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan ystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden puolesta sinä olet tiedustelumatkalla."

"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että eivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät saksalaisten orjiksi."

"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa äyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta meidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita ja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus ja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta tanskalaisuudestanne huolimatta? -- Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa? Kuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä tiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti."

"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle, mitä te itse tiedätte, herra", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin suosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut hänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman." Sven Tröst oli kääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi aseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt sillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän eteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. "Mutta antakaa minun vain ratsastaa, ankara herra", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä huomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. "On pian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan ei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa totta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin hänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa."

"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni kanssa. -- Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja ystäviäni vastaan tekeillä -- niin -- eivät enää sinun rohkeimmatkaan lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."

Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa riippuisi yhdestä sanasta.