Part 16

Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan. Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin. Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi, ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua, joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.

Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen, ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan. Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa, levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset; mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset, samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta, hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat, tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.

"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista! Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi."

"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan. Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat paholaisen hoivaan."

"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme, niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.

Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan, sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.

"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka on valmis pyörtymään tanssista."

"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi", huomautti toinen.

"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä viettämään."

"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut. Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se alkaisikin horjahdella."

"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.

"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme harmaata koiraansa."

"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä -- tuo jolla on musta haarniska?"

"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. -- Hm! Eipä ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias. "Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin. Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."

"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen. "Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt. "Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."

Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.

Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja", lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja salaisiin hartausharjoituksiinsa."

Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun voittolaulun."

Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.

* * * * *

Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut hiukan muun seurueen edeltä.

"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"

"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle. Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää toista kertaa varjokuninkaaksi."

"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne. "Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta -- ennenkuin sinä olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla mukaan tai ei."

"Minä _en_ tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan sydäntä."

"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? -- Jos haluat hallita, niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."

"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat", intti herttua melkein levottomana.

"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä kuka pikemmin tekee päätöksen."

"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?"

"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät tottelemaan. -- Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet", jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä? Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän ylitsensä?"

"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."

"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä hampaat, voit sinä heitä taputella."

"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko ajatellut --"

"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat. Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat. Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten. Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.

Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.

Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia, niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget", kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan! Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!" Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän juutilaisen omaisuus ja henki."

"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä Niilo-enokaan siihen suostu."

"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta, auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen. Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten tielle. "Häntä minä melkein säälin -- hänen elämänsä on hiuskarvan varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."

"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten suurilukuisen luulet heidän olevan?"

"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu", mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan vaikka kaulani. -- Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni, ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten juutilaisten nimessä."

"No, olipa sekin hyvä tuuma", vastasi aseenkantaja hymyillen. "Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan sotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja pyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain."

"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun isoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen koiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja renkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi murtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin kreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä."

"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä, että sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?"

"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat minut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos huomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana että saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat hirttää minut valheestani -- niin voin murtautua ulos tarvittaessa auttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein parempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme."

"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo päähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja Volle."

"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä härnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa varuillanne." Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta ja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet puuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.

"Mitä tuo ilkeä mies tahtoo?" kysyi herttua säpsähtäen.

"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä herttua", huusi Musta Sven. "Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa rauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas Aabelin sukua."

Herttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja tarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka kookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen häneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.

"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?" sanoi kreivi välinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet sidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan jatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.

"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."

"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä poisjuoksevat."

"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.

"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua. "Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty. Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa, mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."