Part 15
"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää sitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte nyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin olette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella itse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte yhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle." Hänen näin puhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden ilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.
"Mitä sinä tarkoitat ihminen?" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös. "Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi Oton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen oikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten miesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo ritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä minut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta kukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi minua."
"Suokaa anteeksi armollinen herra", vastasi musta Sven silmät suurina, ja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta ylemmäksi salakäytävästä. "Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari Buggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia auttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa. Ritari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he tappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin heille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta, te olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman jalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin käyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että mieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla autetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki raukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen tarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme."
"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun tähteni", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä. "Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen kerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta -- teidän tienne ei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi nuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois! Jumala teitä johtakoon!"
Vankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti pian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä vankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi heti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi oli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli rouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun herran saattamana. "Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne, junkkeri Otto", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. "Minun täytyy itse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että täällä on joku puhellut teidän kanssanne."
"Vai niin", vastasi prinssi hitaasti. "Vartija on täyttänyt velvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista."
"Täällä on tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Elisabet rouva. "Ollaan muutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän luoksenne."
"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän koskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä voisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin yksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille."
"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän tiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa tänä iltana --"
"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen, rouva Elisabet."
"Te unohdatte kenellä täällä on valta", sanoi linnanrouva melkein peloittavalla katseella. "On olemassa keinoja --"
"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."
"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen, "että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.
"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus, armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia, minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä, tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."
Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen. "Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."
Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.
Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna. Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.
Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä, ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna pimeään torniin!"
Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta. Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden, rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili häntä kohtaan.
"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa, josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan pilkahdusta."
Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat; tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan. Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan säilytyshuoneeseen.
Kun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin, vallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien metsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään, tuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen talonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi tunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän korkealla äänellä: "Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo prinssi; minä en voi enempää."
"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!" huudahti prinssi "Tässä ei voi ihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman meitäkin."
Prinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin. Mutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään tornikellariin: "Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle, Hans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän hääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani."
Hieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla antanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin uhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle kilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.
* * * * *
Miesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä, kuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.
"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran", kuiskasi eräs vanha mies. "Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä, siellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on kerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois."
"Tyhmyyksiä", sanoi toinen. "Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin saattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän lieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme varmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän."
"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää", vastasi vanha talonmies. "Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi ollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto kuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena paikalleni."
"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!" kuiskasi eräs vanginvartijan apulaisista. "Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä, olisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein hänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin rouvamme."
Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, -- niin luultiin.
* * * * *
Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä. Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi, niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä, oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui. "Jos kosto ei tee onnellisemmaksi -- niin kauniimmaksi se ei ainakaan tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli, kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä, sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen kirjoituksen: "_Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno Domini MCCC_."
"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota. Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea, hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä, samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan. Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä -- enemmän valoa! -- Peittäkää tuon kummituksen silmät! -- Peittäkää ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. -- "Mitä osaa on minulla hänen kuolemaansa? -- Se on minun veljeni asia -- hän teki mitä tahtoi -- viekää pois, tuo kamala kuva -- Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä, kun on kuumetta veressä? -- Muuri täytyy tutkia -- se on ontto ja kiero kuin koko maailma -- se kätkee salaisia murhaajia -- niin! Segeberg on murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös valoa. -- Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. -- Minä tahdon uskoa hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy kostaa. -- Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en ole -- Enemmän valoa!"
Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa. Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi. Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin, heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.
Jälkimäinen osa.
ENSIMÄINEN LUKU.
"Kreivi kokosi joukkonsa suuren, marssi Slesvigin rajalle päin. Ei nähty ole ennen moista, niin mahtavaa joukkoa toista."
Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi, joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla. Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä, häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut sotatarpeet.
Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse, jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita. Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä, tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa, ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat aiheuttaneen tämän voiton.
Kreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme suurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän peitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten hänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin antaneet hänelle haukkumanimen "kaljupää". Kun joukkojen uteliaisuus kuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa, ja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta ympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet luoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti slesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti ihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä, voimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan Itzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja jota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan. Heti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän neitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:
"Nos, hac die Tibi gregatos, Serva, Virgo, in lucem mundi."
["Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään, Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus."]
"Aivan oikein, hurskaat herrat!" kaikui kreivin ääni kumeasti kypäränristikon takaa. "Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen tanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua."
Luostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen tervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.
"Minun vanha voitonlauluni!" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin herttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään, kääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista munkeista.
"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta", vastasi herttua alakuloisesti.
"Lastenloruja!" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän ratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä hänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden tömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen holhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: "Tervehdä kansaa, Valdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!"
Herttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa olevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan tervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan enemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän aikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat saavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu, että herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä ollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut Slesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin oikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.
Nuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan herttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin liitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik Menvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan oli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua Valdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei milloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin avulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun Kristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät ja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen herttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu. Kansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä tyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin voimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan. Eivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon heikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille tuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan. Kymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut pakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.