Part 14

"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt", jatkoi ritari. "Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei tarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä -- sen osaatte itse -- siksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä. Aukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden muurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä", lisäsi hän kääntyen nyt prinssin puoleen. "Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan menkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi helposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin he ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola -- sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä." Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään prinssille ja poistui salista.

"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!" käski Elisabet rouva. "Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa. Tästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni."

Vanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. "Hyvästi, rouva Elisabet", sanoi hän vapisevalla äänelläsi "minä seuraan onnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo. Segebergissä ette näe minua enää koskaan."

Hän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein hämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin puoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen syvän vaikutuksen. "Tanskan prinssi Otto", sanoi kreivi Gerhardin sisar, "te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli uneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja kunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa", käski hän vanginvartijaa, "moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt. Niin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä ruhtinaallisesti", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka kumarsi kohteliaasti ja vaikeni.

Riisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan hallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti keskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt surullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja synkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. "Kiitän teitä tästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton kuningatar", sanoi prinssi. "Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik veljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti tehtiin teille kovaa vääryyttä."

"Onnetontako?" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. "Ei, prinssi Otto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti loukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi Gerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi prinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä."

"Armahtavan Jumalan kautta", huudahti Otto, "te olette onnettomampi kuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut sielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän puolestanne?"

"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän uskotonta sukuanne, prinssi Otto?" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.

"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme, en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta, sehän kestää vain jonkun aikaa."

"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi kutsua teitä siksi."

"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa. Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."

"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti. "Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne. Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta, on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan päällenne."

"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."

"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi tukea, ettei hän kaatuisi maahan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa, jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi. Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden ja korkean syntyperän kunnioitusta.

Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria. Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki, joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.

Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.

"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni, hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."

"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst. "Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla ylhäällä."

"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista, tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen huvinsa vuoksi."

"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."

"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan metsässä."

"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."

"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin herransa."

"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni lasku suoritettavana."

"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig Antinpojalle kauniimman vävypojan?"

"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin edessä, sen olen luvannut ja vannonut."

"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten tohvelin alle."

"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" -- keskeytti Sven Tröst hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon. Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja mutisi itsekseen.

"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven. "Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko hän on lopussa?" -- puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!" huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri suunnille.

"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi. He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun kamaripalvelijan."

"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst. Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan; se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme. Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."

"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu, sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille, mihin musta Sven kelpaa!"

"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.

"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä, Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä, ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla ja katoavan varjoon.

Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.

Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun, joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa, antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.

"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan, joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.

"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."

"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni muurattava."

"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia, jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että sitä ei löydetä, armollinen rouva."

"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta, joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla; siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee tukituksi."

Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva. Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että --"

"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään, linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.

"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää koskaan näe."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen vangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin seikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan, näytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten läsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen; mutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka kummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti ehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja tässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka saattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen kuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut kuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi voimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui nyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi siteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla paloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö, jolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas Segebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain antanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.

"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?" sanoi hän miettivästi tuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. "Se oli masentavaa." Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien valoa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren jyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista ikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli kuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden kalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen vankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa saattoi hän kuulla vartijan askeleet.

"Jumala palkitkoon heille!" rukoili hän kädet ristissä. "Jumala antakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille, jotka syyttä kukistuivat minun tähteni! -- Kansa parkani", huokasi hän. "Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?" Hänen silmänsä sattuivat taas käsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen edessään. "Elä luota ruhtinaihin", luettiin siinä, "he ovat ihmisiä, he eivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja." --

"Ah niin", huudahti hän, "tässähän se onkin" -- "mutta jokainen tuomio tulee Herralta." Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät jäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja luki: "Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee pysyä niissä."

"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta kostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella yöllä loppunsa?" -- Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman katseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän uudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki hurskaat sanat: "Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha hyvällä." Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: "Uutta rohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa, niin seuratkaa minua!"

Prinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti, mistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun avattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin. Se oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat himmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen jännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta olevan kiusaajan kuvan.

"Mene pois, ikuinen valehtelija!" sanoi prinssi tehden ristinmerkin. "Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin kostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä."

"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita tässä linnassa", vastasi Sven nauraen. "Elkää olko uneksija, herra junkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin voitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri uskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät."

"Kuka sinä olet?" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. "Etkö sinä tuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo Brattingborgilaiselta?"