Part 13

Kova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan: "Hakatkaa ne kaikki maahan -- elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa! Sitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!" Tämän käskyn antaja oli pitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli suljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva. Siitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi Gerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu muuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa ennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut Melkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja ratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista, jotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset palkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat maanmiehiä.

Sillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät taistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin kreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen prinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna sidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä, jotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei hän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he kiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan johtamina.

* * * * *

Oli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle taistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko talonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa valoa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain ryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.

"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!" huudahti Sven hyvin lannistuneena. "Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän vanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin rohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata sairaana Brattinborgissa?"

"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra", vastasi Musta Sven. "Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi. Hyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi mitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli saanut oppia taitoa häneltä."

He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut. Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella. Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi, että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"

"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.

"Hän elää!" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.

"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha sotaherra. "Segebergiin -- Segebergin torniin", kuului tyrannin sana. Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan, jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin kylään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty prinssi Oton vankilaksi.

Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin linnanpäällikökseen Segebergiin.

Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle. Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston, jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.

Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet, saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään vastaan Krapper-nummella.

Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä? Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit, mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein, miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla. Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä -- hän sai tuntea sen perinpohjin -- mutta koska saa hän levon? -- Ainoastaan sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen, missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen, näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan. "Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero suku maan päältä! Silloin olen minä saanut -- oi, silloin olen saanut kostaa!"

Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi, jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. -- "Ikuinen valittaja ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös. "Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi? Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen omantuntonsa orjana."

Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa, samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan. Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme, joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.

"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva epävarmalla äänellä. -- "Oletteko ritari Hartvig? Taikka --" hän vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.

"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet", tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen. "Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein, ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä -- se on itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja paitsi kunnian -- millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut -- mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen, melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin, jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään painuneiden poskiensa uurteita.

"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."

"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.

"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta uniltanne."

"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse nähdä! -- Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä -- siitä minä iloitsen -- siellä vuoti hirviön musta veri -- hänen, joka myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni -- Huu siinä oli tulta -- siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan -- mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä -- tahra on siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta -- näettekö tämän käteni -- se on vähän pienempi kuin toinen -- se kuihtuu luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa paljain jaloin tämän veritahran vuoksi -- mutta tahra on jäljellä ja yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja sulki salaoven jälkeensä.

Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.

Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö, niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut, mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään. Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen sotavangin.

"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa. Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta. Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi, kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua luostarikoulun.

Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.

"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen. Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi uhraa hän ehkä liikaa -- mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."

"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota, vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut", jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman kuningattareni määräyksiä".

"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan. Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen jättävän linnan ennen auringon nousua -- tietysti ei karkoitettuna ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota vaivata."

"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa? Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."

"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä, että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne vartion saattamana."

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan sisään.

Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa. Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään. "Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren -- sekä mustan että punasen -- Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle -- ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat kurjasti hänen päänsä ympärillä.

"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut.

"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni", jatkoi ritari, "mutta se on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. -- Minä menen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni. Parempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän murhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on voittanut raukkamaisen omantuntonsa."

Elisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos hurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti olkapäitään.