Part 12
"Raivoatko sinä, Volle? -- Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"
"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja sitten --"
"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on hevonen niin seuraa minua."
"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle maantietä myöten.
Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä, mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.
"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin avuksi?"
"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."
"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän miekkansa olla tuomarina."
"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri. Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."
"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"
"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat kiviksi."
"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä sanoi sitten eno kreiville?"
"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"
"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta, että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."
"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta. Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut itseensä sappitaudin."
"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"
"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin, eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas, odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin tietä?"
"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman, vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka vapauttaisi maan saksalaisista.
YHDESTOISTA LUKU.
Prinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin itärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa muodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti syystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset juutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli kokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin, innon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen tulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi kuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli tehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että tämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja voimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä, että hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa rohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen kreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää huimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan ryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla puukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna varstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten varustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä prinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset palkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen jonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen halveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan. Muuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman minkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja tuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät juutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana, muodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä jokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta seurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet joukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin viivytti marssia.
Noudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin suljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen odottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen sotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua ja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun sotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita eli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja seisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa huudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen. Muonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu siihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi, perheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki laarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa talossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja ilolla.
Sotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin Viborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta vapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista vallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa Borrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen viborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui siihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista mielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä, ennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.
Oli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis kuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja kuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää toivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi keskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin sydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata, jos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten ratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa, jotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja Själlannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä hänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin sivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu ja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä hänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa nähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius Falke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina. Prinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan talonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä toivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka hänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty vihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen Rendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt sotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt Sven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä taival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.
"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme", sanoi prinssi vanhalle marskille. "Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla huomenna."
Marski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja nousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan pari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja luostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien edessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden prinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti ja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.
"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski, antakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä voitonherroina -- niin eivät he näe minua koskaan."
Luikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli uusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan, ja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet erittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen asemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata tanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.
"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?" sanoi prinssi. "Jos me viivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos väistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä Haldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta minusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä on tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata vihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla."
"Oikein, herra prinssi", vastasi marski. "Jos voisimme välttää taistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta. Jos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta uhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava joko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän ensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos riippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään."
"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi", sanoi rovasti Gerlack erittäin levottomana. "Elkää antako liian suuren innon viedä teitä harhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai etsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa Sven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia sotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa, voi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä vain voittaa aikaa."
Kansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi aikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot. Prinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta kohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea läpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden tahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. "Se on päätetty!" huudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. "Tämä päivä on näyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan pelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin, maanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista vastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa tahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä. Hänellä on valta tänään ja ikuisesti. -- Eteenpäin!"
Tähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset ilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin saakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi itse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten laalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana, kantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä heitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä, miekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja heinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon pääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi varamiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä saavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden vesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä saavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut ratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät odottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja kaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän eteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman. Rovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili häntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä antautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran katseen. "Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille tänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne luottamustamme Kaikkivoivan armoon!" Näin sanoen hän kääntyi pois hengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa sotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. "Virittäkää nyt pyhä paternoster, sielunpaimenemme!" käski hän hengellistä herraa, ja rovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto kuitenkin pian vaimensi. "Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!" huusi moni. "Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!" oli juutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina hyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä tihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina liittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen sivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi syviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja vesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja marski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa itse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa, ja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän. Tämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat saavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.
Kun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se vähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä. Nyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli miehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja asettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa peräytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä, joille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi jalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä kauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.
"Antakaa heti murtaa puoliympyrä", huusi prinssi, ja marski kiiruhti antamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.
"Eteenpäin maanmiehet!" huusi prinssi korkealla äänellä. "Jollen tänään voita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun kantavan Tanskanmaan kruunua!"
Rovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla vastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin kanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella. "Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?" sanoi hän. "Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se nyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa rehellisesti puolestamme meidän taistellessamme."
Rovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden sotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet molemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen raivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien ja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta kukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli suuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon keihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli vaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä ja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin saksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä rotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen ja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä. Heidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he hieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja tanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan ja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti keihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä aikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka vielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. "Eteenpäin, eteenpäin!" huusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli vastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa kukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä verilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon. "Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!" sitten kajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen ratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään sotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui tiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä jalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli piirittänyt tanskalaisen armeijan.
Kun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen, kalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. "Hän oli meitä viisaampi", sanoi marski, "hän tunsi kyllä ne, joiden piti suojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi."
"Ei vielä", huusi Otto, "Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen vetäytyä yhteen ympyrän muotoon."
Tämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen. Mutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan, joutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin kokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat turhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli kadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt joka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen pitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He kaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa, harveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat epätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä. Ei kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä nähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä. Nyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei enää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut -- mutta vielä taistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia myöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun kuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen verisen miekkansa pudota. "Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard", huusi hän kovalla äänellä, "ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!" Mutta samassa putosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen katseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä hänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat väsyneiden soturien käsistä.