Part 11

"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja. "Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää, enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, -- hyvä! Vartioi nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä? Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.

* * * * *

Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta, siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun. Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa, joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen vieraalla asevoimalla.

Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.

Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden Tanskalle.

Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen, -- tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, -- oli hän kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä, saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.

"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä. "Oikein!" -- Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä, salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää", jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri, jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa, että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma herransa ja päänsä?"

Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli, lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella Stig Antinpoikaa -- se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse. Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein! se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa sydänvertasi."

"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan, lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri, ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin. "Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni! Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava, mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä mukulakiveen.

Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän. Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän. "Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira, sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa." Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.

Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi. Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun palkkani!"

"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!" sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä pelastaa teidän sielunne --"

"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani, palkkani, te saatanat! tai" -- hän vaikeni uhaten ja hampaitaan kiristäen.

"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!" sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja pahoihin töihin."

Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa. Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa, pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia -- nyt sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin. Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani, palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan, aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.

"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa. Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman kellonsoittoa ja hautajais-menoja.

KYMMENES LUKU.

Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan, sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.

Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa, ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä, osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi. Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen suunnitelmia.

Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta. "Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen hullutuksia?"

"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."

"Se on mahdollista. Mitä se on?"

"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo palvella teitä aseenkantajananne."

"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää? Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"

"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä mahtavaksi kuin te itse."

"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti; olen aina tietänyt mitä teen."

"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa, olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."

"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja vapaana miehenä?"

"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista, taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan saksalaisista."

"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"

"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra; mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa. Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen palvelukseen."

"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."

"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"

"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."

"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa. Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig. Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi unohtaa --"

"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet, eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle. Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa, ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko murhata minut?"

Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka, rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra enoltanne."