Part 1

TANSKAN PRINSSI OTTO

Kirj.

B. S. Ingemann

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

Edellinen osa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla, erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään, että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle, ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille, hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!" jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"

"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja piteli hattua kädessään.

"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän huomassa", -- vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos, etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme saksalaista kiittää."

"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.

"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi ääni.

"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä. "Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja onnettomuudeksi maalleen."

"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se olisi toista -- se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. -- Mutta jos tahdotte säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat teille amenen piikkisian keihäillään!"

Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä, tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin puhuttelematta toisiaan.

Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien, ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona. Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä. Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.

Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen, voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu; käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse." Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen, hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa. Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan. Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.

"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"

"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"

"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua? Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.

"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus; maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."

"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota nykyään totellaan, senkin keltanokka!"

Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."

Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä, ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään; hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.

"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun kirjeen -- "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."

Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen. Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti myöskin vanhus luottavan.

"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle vasten silmiä. -- "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."

"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar, Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa tallirenkinsä ja elinorjansa."

"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät", -- jatkoi hän yhä kiihtyen -- "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin käsiini jonkun teidän joukostanne".

"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" -- keskeytti vanhus hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä. "Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai skånelainen" -- --

"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas, suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää. "Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"

Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla; mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.

"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä pyörittävän.

"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija -- "pyhän Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi. Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen: he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta. "Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!" sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."

Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan. Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn luona olevat köyhien talonpoikien talot.

"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. -- "Nuo olivat siis _lempeän_ kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa _ankarampi_ herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."

"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. -- "Kreivi Juhanalla on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."

"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta. "Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka nouseva kuu kokonaan valaisi.

"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä, niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.

"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä vieressään.

"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija. "Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa, ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."

"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. -- "Sinä et ole tanskalainen, sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja nöyryyttää itsensä."

"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen", vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan hänen kuolemaansa asti."

"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?" sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti! Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen mies viitsii palvella mokomiakin herroja."

"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko terävää päätänne!"

"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi. "Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni pelastuksesta tänä iltana."

"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen avunannosta, niin olkoon se minun asiani", -- mutisi vanhus -- "Mutta ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden aikoina."

"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä. Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen, niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito ruotsalaisen miehen."

"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.

"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna tahtovat olla ruotsalaisia -- ne, jotka vaihtavat isänmaata ja kansallisuutta kuin talvihousuja -- ne eivät ole minun miehiäni, katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten kesken."

"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he lentävät takaisin syliinne."

"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. -- Mutta pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa, niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."