Part 6
PAULINA. Te, hyvät herrat, valan todistatte.
CLEOMENES. Liiaksi koittelette.
PAULINA. Jos ei toista, Hermionen oman kuvan näköist' ihan, Silmänsä kohtaa.
CLEOMENES. Niin, --
PAULINA. En sano muuta. Mut, jos te naida tahdotte, jos varmaan Ja välttämättä tahdotte, niin minun Valita suokaa kuningatar teille. Se ei niin nuori tule olemaan Kuin entinen; mut semmoinen se tulee, Ett' yksin ensi puolisonne haamu Ilolla hänet näkis sylissänne.
LEONTES. En nai, Paulina, kunnes luvan annat.
PAULINA. Sen saatte, entinen kun kuningatar Taas tulee elohon, mut ennen ette.
(Hovimies tulee.)
HOVIMIES. Florizel prinssi, Polyxeneen poika, -- Siks itsensä hän sanoo -- puolisoineen -- En nähnyt ole ihanampaa -- pyytää Kuninkaan eteen päästä.
LEONTES. Mitä kuulen? Tää tulenta ei sovi isän arvoon; Se outous, äkkinäisyys näyttää, ett'ei Tahallist' ole se, vaan pakollista Ja satunnaista. Entä seurue?
HOVIMIES. Vähäinen, halpamainen.
LEONTES. Prinsessa Mukana, niinkö?
HOVIMIES. Ah. niin, kaunein luoma Auringon alla.
PAULINA. Oi, Hermione! Nykyisyys aina itseänsä kerskaa Paremmaks entisyyttä; nyt sun hautas Saa väistää toisen tieltä. -- (Hovimiehelle.) Tehän itse Sanoitte, kirjoititte -- vaan nyt kylmemp' On kirjoituksenne sen esinettä --: "Ei hänen vertaans' ole eikä tule". Näin runo silloin hälle kiitost' uhkui; Sen tulva laskee nyt, kun ihanampaa Jo ylistätte.
HOVIMIES. Anteeks suokaa, rouva! Tuon toisen melkein unhotin jo; -- anteeks! -- Tää toinen, -- silmänne jos hänet yltäis, Hän kielennekin veisi. Hänpä lahkon Jos laittaisi, niin muiden uskon-innon Tukehuttaisi hän ja luopioiksi Tekisi kaikki.
PAULINA. Naiset myöskin?
HOVIMIES. Naiset Siks häntä lempivät, ett' on hän nainen Ja kalliimpi kuin mikään mies; ja miehet Siks, ett' on naisist' ihanin.
LEONTES. Cleomenes, Käy ystävines, nouda heidät tänne; Tuo heidät syliini.
(Cleomenes y.m. menevät.)
PAULINA. Jos meidän prinssi, Se kultalaps, nyt eläisi, niin hyvin Tuon prinssin seuraks sopisi; ei oisi Ijässä kuukautt' eroa.
LEONTES. Vait, vaiti! Hän uudestaan, sen tiedät, multa kuolee, Jos häntä mainitaan. Kun näen tuon prinssin. Puheesi varmaan mieleen mietteit' ajaa, Jotk' ehkä järjen vievät. -- Tuossa ovat. -- (Cleomenes, Florizel, Perdita ja seuralaisia tulee.) Äitinne, prinssi, oli puhdas vaimo: Isänne, kuninkahan, ilmi-kuvan Hän teissä loi. Jos kaksikolmatt' oisin, -- Niin ilmetty on teissä isän muoto, Olento, kaikki, että teitä veljeks Sanoisin, niin kuin häntäkin, ja monta Kujetta kertoisin, joit' ennen teimme. Sydämmest' olkaa tervetullut te Ja kaunis prinsessanne -- jumalatar! -- Ah, parin kadotin ma, joka tässä Nyt maan ja taivaan välill' oisi voinut Ihailtavana seistä niinkuin sinä, Ihana pari! Silloin kadotin -- Kaikk' oma syyni -- uljaan isänne Niin seuran kuin myös ystävyyden, hänen, Jot' onnenheittonakin vielä kerran Halaisin nähdä.
FLORIZEL. Hänen käskystänsä Ma tulin tuomaan parhaat tervehdykset, Mitk' ystävällinen voi kuningas Lähettää veljellensä. Jos ei heikkous, Jok' ikää seuraa, oisi hiukan hältä Ramua vähentänyt, niin hän itse Mitannut oisi maat ja meret, jotka Erottaa valtionne toisistansa, Nähdäkseen teitä, jota rakastaa -- Niin sanoa hän käskee -- hartahimmin Kaikista kruunupäistä valtiaista.
LEONTES. Oi, veljeni, sa kunnon ystävä! Tuo vääryys, jonka sulle tein, se taaskin Mua kouristaa, ja nämä tervehdykset, Niin erin hartaat, omasta mua soimaa Hitaudestani. -- Tervetullut meille Kuin kevät nurmikolle! Lisäks onko Pelottavan Neptunin julmuudelle -- Ei, epäkohtelulle -- alttiiks pannut Noin kalliin aarteen, tervehtääkseen miestä. Mi moisen vaivankaan ei väärtti, saati Tuollaisen hengen kaupan?
FLORIZEL. Arvoherra, Hän Libyast' on.
LEONTES. Missä Smalus uros Hallitsee pelvolla ja rakkaudella.
FLORIZEL. Niin, sieltä, arvoherra, hänen luotaan, Jok' eronhetkell' itkusilmin tämän Julisti tyttärekseen. Sieltä meidät Suotuinen lounatuuli saattoi tänne Isäni käskyn täyttämään ja teitä Näin tervehtämään. Parhaan seurueeni Sisiliasta lähetin ma pois; Se matkall' on nyt Böhmiin ilmoittamaan Menestystäni Libyassa sekä Minun ja puolisoni onnellista Tuloa tänne.
LEONTES. Ruttoaineist' ilman Peratkoot armon jumalat sen ajan, Mink' ootte täällä! Hurskas teill' ol' isä, Armosta rikas, jonka korkeutta, Vaikk' on se pyhä, loukannut ma olen; Vihainen taivas lapsettomaks siitä Mun tehnyt on; isänne teiss' on saanut Ansaitun armolahjan jumalilta, Hyveessä vertaisensa. Mikä onni, Jos minäkin nyt tyttären ja pojan Noin autuaina nähdä voisin!
(Hovimies tulee.)
HOVIMIES. Herra, Sanani uskomatont' ois, jos eivät Todisteet lähell' oisi. Teitä, herra, Mun kauttan' itse Böhmi tervehtääpi Ja vaatii vangitsemaan poikansa, Jok', arvons' unhottain ja tehtävänsä, Isänsä, toiveittensa luota karkas Ja paimentytön kanssa.
LEONTES. Miss' on Böhmi?
HOVIMIES. Kaupungissa; ma tulen hänen luotaan. Puhelen sekavaa, mut sitä vaatii Tää kumma sanomani. Hoviinne Kun riensi hän, -- tuot' ihmeparikuntaa Vainoovan näytti -- niin hän tiellä kohtas Tuon valhedaamin isän sekä veljen, Jotk' olivat tään nuoren prinssin kanssa Matkanneet maastaan.
FLORIZEL. Mun Camillo petti, Min kunnia ja kunto näihin asti Säät kaikki kesti.
HOVIMIES. Häntä nuhdelkaa, Hän kuninkaan on seurassa.
LEONTES. Camillo?
HOVIMIES. Camillo, niin; hänt' äsken puhuttelin. Nyt kuulustaa hän noita poloisia. Niin raukkainkaan ei vapisevan luulis: He polvistuvat, maata suutelevat, Kiroovat itseänsä joka sanaan. Korvansa tukkein Böhmi heille uhkaa Tuhannen surman surmaa.
PERDITA. Isä parka! -- Vakoilee meitä taivas; liittoamme Ei pyhittää se tahdo.
LEONTES. Naimisissa?
FLORIZEL. Ei, herra, vielä, eikä kenties koskaan; Kyll' ennen tähdet maata suutelevat, Kuin liittyy alhainen ja ylhäinen.
LEONTES. Sanokaa, kuninkaanko tytär on hän?
FLORIZEL. On, kun hän tulee vaimokseni kerta.
LEONTES. Isänne kiireen tautta sangen myöhään Tuo kerta tullee. Surku mun on, surku, Kun menetitte hänen suosionsa, Johonka teidät velvollisuus sitoi; Myös sääli, ett'ei ole valittunne Niin rikas arvosta kuin kauneudesta, Ollakseen syyllä teidän.
FLORIZEL. Rohkeutt', annas! Vaikk' onnetarkin, vihamieltä näyttäin, Meit' isän kanssa vainoisi, ei vois se Vähääkään muuttaa lempeämme. -- Pyydän, Muistelkaa aikaa, jolloin te olitte Mun ikäiseni; niillä tuntein mua Nyt puolustakaa; pyynnöstänne isä Pois kalliimmankin heittää niinkuin lelun.
LEONTES. Siis pyydän hältä kallist' armastanne, Kun hänest' on se lelu.
PAULINA. Liiaks nuoruutt' On katseessanne; kuningattarenne Ois vielä kuukautt' ennen kuolemaansa Paremmin moisen katseen ansainnut Kuin tuo, mit' ihailette nyt.
LEONTES. Juur' häntä Ma tällä katseell' aattelin. -- (Florizelille.) Mut viel' en Pyyntöönne ole vastannut: nyt lähden Isänne luo; jos pyyteenne ei ole Liannut kunniaanne, olen niiden Ja teidän ystävä. Sen vuoks nyt lähden Tapaamaan häntä; seuratkaa, niin näette, Mitenkä onnistuu se. Tulkaa, prinssi.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Hovilinnan edustalla. (Autolycus ja muudan ylimys tulevat.)
AUTOLYCUS. Sanokaa, hyvä herra, olitteko saapuvilla, kun siitä kerrottiin.
1 YLIMYS. Olin saapuvilla, kun mytty avattiin, ja kuulin paimenvanhuksen kertomuksen, miten hän oli sen löytänyt. Sitten, lyhytaikaisen hämmästyksen jälkeen, käski hän meidän kaikkien lähteä huoneesta. Ainoastaan sen olin kuulevinani hänen sanovan, että hän oli lapsen löytänyt.
AUTOLYCUS. Minua ilahuttaisi tietää asian päätös.
1 YLIMYS. Minä vain vaillinaisesti voin tehdä asiasta selkoa; mutta ne muutokset, joita huomasin kuninkaassa ja Camillossa, olivat todellisia ihmetyksen ilmeitä; niin he toisiinsa tuijottivat, että minusta olivat silmäluomensa revähtää; heidän äänettömyytensä puhui, kaikki heidän liikkeensä puhuivat; he näyttivät siltä, kuin olisivat kuulleet maailman hukkuneen tai maailman pelastuneen. Valtaava heissä näkyi hämmästys; vaan tarkinkaan katselija, joka ei tiennyt muuta kuin mitä näki, ei olisi voinut sanoa, oliko siihen syynä ilo vai murhe, mutta toista tai toista se oli ylenmäärin.
(Toinen ylimys tulee.)
Tässä tulee mies, joka kenties tietää enemmän. Mitä uutta, Rogero?
2 YLIMYS. Ei muuta kuin ilotulituksia. Ennustus on käynyt toteen; kuninkaan tytär on löytynyt; sellainen joukko ihmeitä on tunnin kuluessa tullut ilmi, että arkkiviisujen tekijäkin joutuisi niistä ymmälle. Tuossa tulee Paulina rouvan hovimestari; hän voi kertoa teille lisää. --
(Kolmas ylimys tulee.)
Mitä nyt kuuluu, herra? Tuo uutinen, jota todeksi vakuutetaan, on niin vanhan tarinan kaltainen, että täytyy suuresti epäillä sen todenperäisyyttä. Onko kuningas löytänyt perillisensä?
3 YLIMYS. On varmaan, jos milloinkaan totuus on asianhaarain kautta selväksi tullut. Sen, minkä kuulette, vannoisitte nähneenne, niin yhtäpitävät ovat todistukset. Kuningattaren, Hermionen, vaippa -- hänen helmikorunsa lapsen kaulassa -- Antigonuksen kirjeet, paikalta löydetyt ja hänen tutulla käsialallaan kirjoitetut, -- tytön majesteettisuus ja äidinnäköisyys -- hänen ylevä olentonsa, joka on enemmän syntyperän kuin kasvatuksen hedelmä, -- ja monet muut seikat todistavat ylen varmaksi, että hän on kuninkaan tytär. Näittekö molempien kuningasten yhtymisen?
2 YLIMYS. En.
3 YLIMYS. Olette siis jäänyt osattomaksi näystä, joka pitää nähdä ja jota ei voi kertoa. Siinä olisitte nähnyt toisen ilon toista kaunistavan; niin ja siten, että suru näytti itkevän sitä, että täytyi jättää heidät hyvästi, sillä heidän ilonsa kahlasi kyyneleissä. Siinä silmin taivasteltiin, siinä käsin hosuttiin ja kasvoja väänneltiin, jotta heidät saattoi vain tuntea vaatteista eikä muodosta. Kuninkaamme, joka oli ilon-innoissaan löydettyään tyttärensä, huusi, ikäänkuin ilo yht'äkkiä olisi tappioksi muuttunut: "Ah, sun äitisi, sun äitisi!" Sitten hän pyytää Böhmiltä anteeksi, sitten halailee vävypoikaansa, sitten melkein kuoliaaksi kuristaa tyttärensä syleilyksillään; sitten kiittää paimen vanhusta, joka siinä seisoo niinkuin vanha, lahistunut kaivonvipu ennenmuistoisilta ajoilta. En ole ikänäni kuullut puhuttavan senkaltaisesta yhtymisestä; se hervaisee kertomuksen sitä seuraamasta ja tekee kaiken kuvailun mahdottomaksi.
2 YLIMYS. Mutta miten kävi Antigonuksen, joka lapsen täältä saattoi pois?
3 YLIMYS. Sekin tuntuu vanhalta tarinalta, jolla aina riittää kertomista, vaikka nukkuisikin usko ja kaikki korvat olisivat lummessa. Hänet karhu repi palasiksi; sen todistaa lampurin poika, jonka sanan taas oikeaksi vahvistaa ei ainoastaan hänen yksinkertaisuutensa, -- joka näyttää olevan suuri, -- vaan myöskin niistinliina ja sormukset, jotka Paulina tuntee Antigonuksen omiksi.
1 YLIMYS. Mihin sitten laiva joutui ja hänen seuralaisensa?
3 YLIMYS. Haaksirikkoon, samassa tuokiossa kuin heidän herransa kuoli, ja lampurin pojan silmäin edessä; niin että kaikki välikappaleet lapsen surmille panossa ihan silloin katosivat, kuin se löydettiin. Mutta oi, mikä jalo taistelu ilon ja surun välillä Paulinan mielessä! Toinen silmä maahan laskeuneena, että oli kadottanut puolisonsa, toinen taivaaseen kohouneena, että ennustus oli toteen käynyt. Hän nosti prinsessan maasta ja sulki hänet syliinsä niin lujasti, kuin olisi aikonut sydämmeensä hänet kiinnittää, jottei vain uudestaan häntä kadottaisi.
1 YLIMYS. Tämä suurenmoinen kohtaus ansaitsi kyllä kuningasten ja ruhtinasten katsomista, sillä sellaisethan sitä näyttelivät.
3 YLIMYS. Mutta liikuttavinta kaikesta, ja joka yritti saada minunkin silmäni onkeensa -- veden se niistä sai, vaan ei kalaa -- liikuttavinta oli nähdä, kerrottaessa kuningattaren kuolemasta ja tavasta, miten hän sortui -- kuningas kauniisti sen tunnusti ja sitä valitteli -- kuinka sen kuuleminen syvästi koski tyttäreen, kunnes, toisesta tuskan ilmauksesta toiseen, hän vihdoin, voikahtaen, itki, niin sanoakseni, verta, sillä totta on, että minun silmäni itkusta veristyivät. Kivenkovuisinkin sydän siinä muutti karvaa; toiset pyörtyivät, kaikki olivat syvästi murheelliset. Jos koko maailma olisi voinut sen nähdä, niin olisi voihkina ollut yltä yleinen.
1 YLIMYS. Ovatko he palanneet hoviin?
3 YLIMYS. Eivät. Kun prinsessa kuuli puhuttavan äitinsä vartalokuvasta, joka on Paulinan tallessa, -- jota teosta on monta vuotta tehty ja jonka vasta äskettäin suuri italialainen maalari, Julio Romano, on valmiiksi saanut, mies, joka, jos hän itse olisi ikuinen ja voisi puhaltaa henkeä teoksiinsa, riistäisi luonnolta kaikki kannattajat, niin täydellisesti hän sitä jäljittelee; hän on Hermionen tehnyt niin Hermionen näköiseksi, että -- niin sanotaan -- voisi häntä puhutella ja jäädä odottamaan vastausta; sinne he nyt, rakkautta ahnaillen, kaikki ovat menneet, ja aikovat siellä illastaakin.
2 YLIMYS. Arvelin kyllä, että hänellä siellä oli jotakin tärkeätä tekeillä, sillä Hermionen kuoleman jälkeen hän on salaa kahdesti tai kolmasti päivässä käynyt tuossa syrjäisessä asuinmajassa. Mennäänkö mekin sinne ottamaan osaa muiden iloon?
1 YLIMYS. Kenpä sieltä jäisi pois, jolla on lupa päästä sinne? Jokainen silmänräpäys voi synnyttää jonkun uuden ilon; me olemme omasta tiedostamme välinpitämättömät, jos jäämme pois. Menkäämme siis!
(Kaikki kolme ylimystä menevät.)
AUTOLYCUS. Jos minussa nyt ei olisi tahran tähdettä entisestä elämästäni, niin tulvimalla niitä ylennyksiä sataisi päälleni. Minähän tuon vanhuksen ja hänen poikansa saatoin prinssin tykö laivaan; kerroin hälle, mitä olin kuullut heidän puhuvan mytystä, enkä tiedäkään, mitä kaikkea; mutta hän oli silloin niin suunnattomasti ihastunut lampurin tyttäreen, -- sillä siksi hän häntä yhä luuli, -- joka alkoi tulla kovin merikipeäksi; ja kun hänen omakaan tilansa ei ollut paljoa parempi, ja tuota kauheata ilmaa yhä kesti, niin jäi koko salaisuus selvittämättä. Mutta se on minulle yhdentekevää; sillä vaikkapa olisinkin tämän asian päivän valoon saattanut, niin ei se olisi minun huonoja asioitani paljonkaan parantanut. -- Tuossahan nuo tulevat, joille olen hyvää tehnyt vastoin tahtoani, ja esiintyvätpä jo onnensa kukoistuksessa.
(Vanha ja nuori paimen tulevat.)
VANHA PAIMEN. Niin, poikani, minä en enää saa lapsia, mutta sinun poikasi ja tyttäresi syntyvät kaikki aatelismiehinä.
NUORI PAIMEN (Autolycukselle). Kah, hyvää päivää, herra' Te taannoin epäsitte taistella kanssani siksi, ett'en ollut synnynnäinen aatelismies. Näettekö nämä vaatteet? Sanokaa, ett'ette näe, ja pysykää luulossanne, ett'en ole synnynnäinen aatelismies; mutta yhtä hyvä olisi sanoa, että nämä vaatteet ei ole synnynnäisiä aatelismiehiä. Sanokaa minua valehtelijaksi; tehkää se, niin saatte nähdä, olenko synnynnäinen aatelismies.
AUTOLYCUS. Minä tiedän, herra, että nyt olette synnynnäinen aatelismies.
NUORI PAIMEN. Niin, ja olen se ollut joka aika jo neljä tuntia sitten.
VANHA PAIMEN. Niin myös minä, poikaseni.
NUORI PAIMEN. Niin myös te. Mutta minä olin synnynnäinen aatelismies ennen isääni, sillä kuninkaan poika paiskasi minulle kättä ja sanoi minua veljeksi; ja sitten ne molemmat kuninkaat sanoivat isääni veljeksi; ja sitten prinssi, veljeni, ja prinsessa, sisareni, sanoivat isääni isäksi; ja sitten me itkettiin; ja ne olivat ensimmäiset aateliskyyneleet, joita ikänä olemme vuodattaneet.
VANHA PAIMEN. Jos elää saamme, poikaseni, vuodatamme niitä paljon enemmän.
NUORI PAIMEN. Niin kyllä; olisipa muuten sula onnettomuus, kun nyt olemme tulleet niin rankilliseen asemaan.
AUTOLYCUS. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikki, mitä olen rikkonut teidän ylhäisyyttänne vastaan, ja pyydän myöskin, että puhuisitte hyvää minun puolestani prinssille, minun herralleni.
VANHA PAIMEN. Tee se, poikani; meidän pitää olla jaloja nyt, kun olemme jalosukuisia.
NUORI PAIMEN. Lupaatko elämäsi parantaa?
AUTOLYCUS. Lupaan, teidän armonne luvalla.
NUORI PAIMEN. Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.
VANHA PAIMEN. Sano se vaan, mut älä vanno.
NUORI PAIMEN. Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit sanokoot, minäpä vannon.
VANHA PAIMEN. Mutta jos se on väärää.
NUORI PAIMEN. Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä tähden: -- ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.
AUTOLYCUS. Tahdon koettaa, voimieni mukaan.
NUORI PAIMEN. Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin älä koskaan minua usko. -- Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me tahdomme sinua suosia.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sali Paulinan asunnossa.
(Leontes, Polyxenes, Florizel, Perdita, Camillo, Paulina, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
LEONTES. Paulina, jalo nainen, minkä lohdun Sult' olen saanut!
PAULINA. Armollinen herra, Hyv' oli aikeeni, jos erehdyinkin. On täysin palkittu mun hyvät työni. Mut että te, kuninkaat kruunupäät. Ja vallanperijänne, nämä nuoret, Suvaitsette mun majahani tulla, On liikaa armoa, jot' eläissäni En ehdi koskaan maksaa.
LEONTES. Oh, Paulina, Sua kunnioitus häirii. Tulimme nyt Kuningattaren kuvaa katsomaan. Mont' esinettä hauskaa, harvinaista Salissas ihailimme; mut ei nähty, Mit' innoin halaa tyttäreni nähdä, Äitinsä kuvaa.
PAULINA. Niinkuin eläissänsä Hän oli verraton, niin, luulen, voittaa Kuvansa kuollut kaikki, mit' on nähty Tai ihmiskäsin tehty; siksi pidän Sit' erillään. Täss' on se: siinä elo Niin eläväks on mukailtu, kuin koskaan Voi uni mukaella kuolemaa. Katselkaa vain, ja ihmetelkää! --
(Paulina vetää syrjään esiripun, niin että Hermionen vartalokuva tulee näkyviin.)
Vait'olonne ma ymmärrän: se paras On ihmetyksen ilme. Sanokaahan: -- Kuningas, ensin te: se eikö ole Näköinen, mitä?
LEONTES. Hänen ryhtins' aivan! Mua toru, kallis kivi; silloin sanon: Hermione olet; ei, ei, hän sä olet, Jos et sa toru: niin hän oli hellä Kuin laps ja taivaan armo. -- Mut, Paulina, Hermione noin kurttuinen ei ollut, Noin vanha ei kuin tuo.
POLYXENES. Ei likimainkaan.
PAULINA. Sit' ihmeempi on taiteilijan taito. Eteenpäin siirtyin kuusitoista vuotta, Hän kuvaa hänet niin, kuin nyt hän eläis.
LEONTES. Ja voisikin nyt elää, yhtä paljon Lohduksi mulle, kuin nyt sydäntäni Tuo näkö kaivelee. Oi, noin hän seisoi Elävän ylevänä -- lämmin elo Nyt tuoss' on kylmä -- kun hänt' ensin kosin. Hyi, häpeän; mua kivi eikö soimaa, Ett' olen minä kovempi kuin se? Kuninkaallinen patsas, tenhovoimaa On suuruudessasi; taas esiin loihdit Mun syntini ja elinnesteet imet Sä tyttärestäsi, jok' ihmetyksest' On kivettynyt hänkin.
PERDITA. Sallikaatte -- Sit' älkää taiaks luulko -- että tässä Nyt polvistun ja siunausta anon. -- Oi, äiti, kallis kuningatar, joka Elosi päätit, kun sen aloin minä, Ojenna kätesi mun suudellani.
PAULINA. Anteeksi! Patsas vast' on pystytetty, Ei värit vielä kuivat.
CAMILLO. Syvään, herra, On suru teissä juurtunut, kun sit' ei Kuustoista ole talvea ja kesää Pois voinut puhaltaa tai kuivata. Niin kauan tuskin mikään ilo elää, Ja suru surmannut ois itsens' aikaa.
POLYXENES. Veli hyvä, se jok' oli tähän syypää, Häll' olkoon valta ottaa murheest' osaa Niin runsaasti kuin tahtoo.
PAULINA. Jospa oisin Tuon arvannut, ett' tämä kuva parka Noin teihin koskis -- sillä mun on kivi -- En sit' ois näyttänyt.
LEONTES. Sit' älä peitä.
PAULINA. Sit' ette katsella saa enää; vihdoin Te luulette sen liikkuvan.
LEONTES. Seis! Älä! Kas, surma olkoon, minust' eikö se jo -- Ken on sen tehnyt? -- Veli, katsokaa, Se eikö hengitä, ja lämmin veri Sen suoniss' eikö virtaa?
POLYXENES. Taitoteos! Sen huulillahan elo lämmin läikkyy.
LEONTES. Ja silmäin loistossa on välähdystä. Noin voiko taide eksyttää?
PAULINA. Sen peitän; Kuningas on jo suunniltaan; hän vihdoin Sen luulee elävän.
LEONTES. Paulina, näin Mun kaksikymment' anna vuotta luulla. Ei kaiken mailman äly voita tätä Hulluuden suloisuutta. Älä peitä.
PAULINA. Mua surettaa, ett' teitä näin ma kiusaan; Kiduttaa voisin vieläkin.
LEONTES. Oi, tee se; Kidutus tuo on maultaan niin maire Kuin makein lemmen juoma. -- Yhä tuntuu Kuin henki tuosta huokuis. Hieno taltta, Kun kiveen veistää hengen! Ilkuttenko, Jos häntä suutelen?
PAULINA. Ei, herran tähden; Huulillaan kostea on puna vielä; Sen tärväis suutelu, ja maaliin itse Te tulisitte. Peitänkö ma kuvan?
LEONTES. Ei vuoteen kahteenkymmeneen.
PERDITA. Sen ajan Minäkin tässä katselisin tuota.
PAULINA. Nyt joko huone jättäkäätte, taikka Varokaa vielä suurempata kummaa. Jos voitte sietää sen, niin laitan, että Tuo kuva liikkuu, astuu päin ja teitä Kätehen tarttuu; mutta silloin luullaan -- Min kiellän minä -- että paholaisen Liitossa olen.
LEONTES. Anna hänen tehdä Jos mitä, tyynnä katson; puhua Jos mitä, tyynnä kuulen; yhtä helppo On antaa hänen puhua kuin käydä.
PAULINA. Mut siihen vaaditahan valpas usko. -- Nyt hiljaa, kaikki; se, ken luulee, että Tää luvatont' on taikaa, poistukoon.
LEONTES. No, jatka; täält' ei kukaan liikahdakaan.
PAULINA. Herätä hänet, soitto! -- (Soitantoa.) Nyt on aika; Nyt heitä kivetykses; astu alas; Näkijät kaikki hämmästykseen saata. Ma hautas umpeen luon; no, tule, riennä; Tuonelle jätä jäykkyytes, sun sieltä Elämän ilo pelasti. -- Te näette. Hän liikkuu. (Hermione astuu alas jalustalta.) Älkää peljästykö: tämä On yhtä hurskasta, kuin taikanikin On luvallista. Pois hänt' älkää syöskö, Ennenkuin taas hän kuolee; muuten hänet Tapatte kahdesti. No, kättä hälle! Kositte häntä, kun hän oli nuori. Nyt vanhana hän kosii.
LEONTES (syleillen häntä). Hän on lämmin! Jos taikaa tää, se yht' on luvallista Kuin syöntikin.
POLYXENES. Hän miestään syleilee.
CAMILLO. Kapuvi kaulaan. Elossa jos on hän, Niin puhukoon hän myös.
POLYXENES. Niin, ilmi tuokoon, Miss' elänyt hän on ja miten päässyt On kuolon kourista.
PAULINA. Jos kerrottaisi, Ett' elää hän, niin sitä nauraisitte Kuin vanhaa tarinaa; mut nyt sen näette, Vaikk' ei hän vielä puhu. Malttakaa. -- Välittäjäksi, neiti! Polvistukaa Ja siunaust' äidiltänne anokaa. -- Huomatkaa, rouva: Perdita on löytty.
(Perdita polvistuu Hermionen eteen.)
HERMIONE. Jumalat, alas meihin katsokaa, Ja armon pyhät maljat vuodattakaa Mun tyttäreni päähän! -- Kerro, lapsi. Mitenkä pelastuit? Miss' olet ollut? Kuink' isäs hoviin löysit? Tiedä, että, Kun kertoi Paulina, ett' oraakeli Sun elämisestäsi toiveit' antoi, Sua odottelin täällä.
PAULINA. Tuosta toiste; Ilonne muuten häiriintyy, kun muutkin Kysellä tahtoisivat. -- Yhteen menkää Te, miekot voiton saajat. Hurmauksenne Levitköön kaikkiin. Minä, vanha kyyhky, Oksalle lennän kuivalle, ja siinä Eloni loppuun itken puolisota Ijaksi kadonnutta.