Part 5

POLYXENES. Orjantappuroilla Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi Kuin säätys onkaan. -- Sinä, poika hölmö, Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota Huokailet nähdäksesi, -- jota, luulen, Et koskaan näe, -- niin perinnötön olet, Et omaa vertani, vaan vierahampi Kuin itse Deucalion. Sanani kuule! Pois hoviin käy. -- Sä, moukka, vaikka olet Vihamme alainen, niin kuolon iskun Täll' erää vältät. -- Sinä, viettelys, Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, -- Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin, Sua ansaitse, -- jos tästälähin koskaan Tään majan salvan hälle avaat taikka Syliisi hänen ruumihinsa suljet, Niin sulle keksin surman yhtä julman, Kuin itse olet hento.

PERDITA. Kaikki mennyt! En suurin säikkynyt ma; kerran pari Sanoa olin hälle suoraan, että Se sama aurinko, mi hoviin paistaa, Mökiltäkään ei peitä kasvojansa, Vaan molempia hellii. -- Menkää, prinssi! Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa Aatelkaa tilaanne; näin unta minä; Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän Ja lampaitani lypsän vain ja itken.

(Menee.)

CAMILLO. Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet.

VANHA PAIMEN. En puhua ma voi, en ajatella. En tohdi tietää, mitä tiedän. -- (Florenzelille.) Herra, Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte, Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla, Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä Ja maata päästä hurskaan luiden viereen. Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii Ja viskaa pois, ja tomuani pappi Ei siunaa kirkonmultaan. -- Lemmon hylky, Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään Voit hälle kihlautua! -- Kaikki mennyt! Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin Sen hetken, milloin mielelläni kuolen.

FLORIZEL. Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe, Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan, Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen, Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi Mua helpost' ohjaa.

CAMILLO. Armollinen prinssi, Isänne luonteen tunnette; nyt häntä Ei hyvä puhutella, -- jota, arvaan, Te ette aikonekaan --; pelkäänpä, että Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää. Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu, Hänt' älkää lähetkö.

FLORIZEL. En aiokaan. Camilloko?

CAMILLO. Niin, armollinen prinssi.

PERDITA. Olenhan usein ennustanut moista, Sanonut usein: "Arvoni se menee, Kun tietyks tulee se".

FLORIZEL. Ei muuten kuin Jos minä petän sanani; mut silloin Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä Kaikk' idut kadottakoon! -- Nosta silmäsi -- Pois pyyhi, isä, perintöni; minä Perijä olen lempeni.

CAMILLO. Oi, kuulkaa!

FLORIZEL. Kyll', lempeäni; sitä järkeni Jos noudattaa, niin järjilläni olen; Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus; Se paremp' on.

CAMILLO. Tuo toivottomuutt' ompi.

FLORIZEL. Sit' olkoon; valanihan pidän silloin, Ja se on kunniallista. Camillo, En, vaikka Böhmin koko loiston saisin Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys Poveensa salaa, valaani en riko, Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän, Isäni kunnon ystävätä, että, Kun hän mua kaipaa, -- sillä koskaan häntä En enää nähne, -- hyvin puhein hänen Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule Ja hälle kerro: merille ma lähden Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla. Paraiksi tässä lähellä on laiva, Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu. Mihinkä tieni otan, siit' en huoli Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää.

CAMILLO. Oi, armas prinssi, soisin, että teissä Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka Hädässä karaistumpi.

FLORIZEL. Perdita, -- (Vie hänet syrjään.) (CamilloIle.) Heti teitä kuulen.

CAMILLO. Luja hällä päätös On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin Etua tuosta niittää, kaita häntä, Palvella, hyödyttää ja siten päästä Näkemään rakasta Sisiliata Ja onnetonta kuningastani, Jot' ikävöin niin suuresti.

FLORIZEL. Camillo, Niin raskaat mua toimet painaa, että Unohdan käytöstavat.

(Aikoo lähteä.)

CAMILLO. Tuntenette Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen Ma isällenne tehnyt?

FLORIZEL. Ansionne On suuret. Soittoa on isälleni Kehua teitä, eikä vähin huoli Niin teitä palkita, kuin mielis.

CAMILLO. Hyvä. Jos todell' uskotte mun kuningasta Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä, Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne, Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne, Mietitty, vakaa, muuttamista sietää, Niin, kautta kunniani, teille näytän, Miss' osaksenne kohtelun te saatte Arvonne mukaisen, miss' armahanne Omistaa voitte, -- josta, kuten huomaan, Ei muu kuin -- taivas varjelkohon! -- surma Erottaa teitä voi, -- ja naida hänet, Ja -- poissa ollessanne niin ma laitan -- Isänne vihan lepyttää ja häntä Taivuttaa suostumukseen.

FLORIZEL. Mitä sanot? Jos sula ihme tuo on mahdollista, Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun Ijäti luotan.

CAMILLO. Onko teillä paikka, Mihinkä mennä, tiedossa?

FLORIZEL. Ei vielä; Mut koska äkkisattumus on syynä Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi Jokaisen tuulen lennättää.

CAMILLO. Mua kuulkaa: Jos ette tahdo aiettanne muuttaa, Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin Sisiliaan ja siellä itsenne Ja prinsessanne -- siksi kai hän tullee -- Esittäkää Leonteelle; mut puku Aviollenne sopiva häll' olkoon. Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes Ja itkee teille tulotervehdystään, Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi Se isä itse, nuoren prinsessanne Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa Aatosta sekä aikaa ripeämmin.

FLORIZEL. Camillo hyvä, millä puolustaisin Ma käyntiäni.

CAMILLO. Isän, kuninkahan, Nimessä tulette te tervehtimään Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle Isänne puolest' ilmoittaa, -- ja josta Ei neljäs tiedä, -- kirjoitan ma teille. Te siitä näette, mitä joka eräll' Esittää teidän tulee; näin hän luulee. Ett' isän mielen lausutte ja tämän Sydämmen paljastatte.

FLORIZEL. Kiitos sulle! Tuo tepsii, tuo.

CAMILLO. Se taatumpata kuin Vesille tiettömille heittäytyä Ja tietymättömille rannikoille: Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma; Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen; Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne: Se tekee parhaansa, kun pitää teitä, Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä On onni rakkauden taatuin side; Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin Voi murhe muuttaa.

PERDITA. Puolet tuost' on totta: Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen, Mut mielt' ei koskaan.

CAMILLO. Uskotteko sen? Isänne taloss' seitsemähän vuoteen Ei toista synny moista.

FLORIZEL. Oi, Camillo, Hän jaloudess' on edellä sen verran, Kuin synnyltänsä jäljessä.

CAMILLO. Ei puutu Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi Hän monen opettajan.

PERDITA. Anteeks, herra; Punastun kiitokseksi.

FLORIZEL. Sulo impi! -- Mut okailla nyt seisomme! -- Camillo, Isäni suojelija, ja nyt minun, Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla Kuninkaan pojan varusteit' ei ole; Sisilia ei usko --

CAMILLO. Huolet' olkaa! Te tiedätte, ett' omaisuuteni On kaikki siellä. Huolenani olkoon Niin teitä ruhtinaiksi huolitella, Kuin omaa osaani te näyttäisitte. Todisteeks, ett'ei mitään puutu -- kuulkaa!

(Puhelevat hiljaa keskenään.) (Autolycus tulee.)

AUTOLYCUS. Ha, haa! Se rehellisyys, mikä narri se on! ja luottamus, sen syliystävä, mikä typerä tolvana! Olen myynyt kaikki kamani: tekokivet, rihmat, peilit, hajupallot, soljet, muistitaulut, arkkiviisut, veitset, lankavyhdet, hansikat, kengänpaulat, rannerenkaat, sarvisormukset; kaikki mun reppuni lihavuus on mennyt. He kiistelevät, kuka ensin saisi ostaa, ikäänkuin romuni olisi ollut pyhää ja tuottanut ostajalle siunausta; tällä keinoin tulin näkemään, kenen kukkaro paraiten piti karvansa, ja minkä näin, sen panin muistiini vastaisuutta varten. Tuo nuori narri, joka vain on hiukkaista vajaa ollakseen järkevä mies, rakastui niin noihin piikarenkutuksiin, ett'ei tahtonut sorkkaansa liikahuttaa, ennenkuin oli saanut sekä nuotit että sanat; ja tämä veti muunkin karjan niin minun luokseni, että kaikki heidän muut aistinsa istuivat kiinni korviin; olisin voinut alushameen nipistää, tai housunlämsästä leikata kukkaron, kenenkään sitä tuntematta, tai viilata irti avaimia, joita vitjoissa kantoivat; ei mitään muuta kuultu, ei älytty kuin tuon tolvanan laulua ja hänen ihastustaan sen tyhjyydestä, niin että tämän huumauksen aikana minä nipistin useimmilta heidän kemukukkaronsa; ja jos ei vanhus olisi tullut ja melua nostanut tyttärestään ja kuninkaan pojasta ja pelottanut variksiani pois akanoista, niin en olisi jättänyt henkiin yhtäkään kukkaroa koko armeijassa.

(Camilla, Florizel ja Perdita tulevat esiin.)

CAMILLO. Ei, mutta kirjeeni, mi matkassanne Perille menee, epäilyksen poistaa.

FLORIZEL. Ja kirje, jonka Leonteelta saatte, --

CAMILLO. Lepyttää isän.

PERDITA. Olkaa siunattu! Puheenne sulotunteen tuo.

CAMILLO (hommaa Autolycuksen). Ken tuossa? Hän meille tulkoon välikappaleeksi; Ei päästää saa mist' apua voi olla.

AUTOLYCUS (syrjään). Jos vain ovat kuulleet puheeni, niin ei muuta, kuin oiti hirteen!

CAMILLO. Mit', ystävä? Noin miksi vapiset? Älä pelkää, mies, ei sulle pahaa tehdä.

AUTOLYCUS. Minä olen köyhä vaivainen, hyvä herra.

CAMILLO. No niin, olehan vaan; täällä ei sitä kukaan sinulta viene. Mutta mitä köyhyytesi ulkokuoreen tulee, täytyy meidän tehdä pieni vaihdos. Siis, riisu heti vaatteesi -- se on välttämätöntä, tiedä se -- ja vaihda pukua tämän herran kanssa. Vaikka tosin hän siitä tappiolle joutuu, niin saat kuitenkin väliä; kas tuossa!

AUTOLYCUS. Olen köyhä vaivainen, hyvä herra. -- (Syrjään.) Kyllä minä teidät hyvin tunnen.

CAMILLO. No, tee joutua! Herra tässä on jo puoliksi kuorittu.

AUTOLYCUS. Täyttäkö totta, herra? -- (Syrjään.) Hoksaanpa juonen.

FLORIZEL. Joutuun, kuuletko!

AUTOLYCUS. Täyttä totta tämä väliraha lienee, mutta minä en voi sitä ottaa vastaan hyvällä omallatunnolla.

CAMILLO. Riisu, riisu! (Florizel ja Autolycus vaihtavat pukua.) Hallitsijatar onnellinen, -- toteen Sanani käyköön tää! -- nyt piiloutukaa Pensaaseen tuohon; kullan hattu päähän; Syvälle painakaa se; kasvot peittoon; Pukua muuttakaa ja muotoanne Mikäli voitte, jotta tuntematta Tulette laivaan, -- vakoojia pelkään.

PERDITA. Niin näytelmästä näkyy, että osa Siin' olla pitää mullakin.

CAMILLO. Ei auta. -- No, valmisko?

FLORIZEL. Jos nyt mun näkis isä, Pojakseen ei mua sanoisi.

CAMILLO. Pois hattu! -- No, tulkaa, neiti. -- Hyväst', ystävä!

AUTOLYCUS. Hyvästi, herra.

FLORIZEL. Oh, Perdita, mik' unohtuikaan meiltä! Sananen kuule.

(Keskustelevat syrjässä.)

CAMILLO. Ens' työni ilmoittaa on kuninkaalle. Ett' ovat paenneet ja minne menneet; Pakottavani tällä häntä toivon Jälestä lähtemään. Näin seurassansa Sisilian nähdä saan, jot' ikävöitsen Kuin sairas vaimo.

FLORIZEL. Onni, meitä johda! Nyt rantahan, Camillo, kiiruhdamme.

CAMILLO. Jot' ennemmin, sen parempi.

(Florizel, Perdita ja Camillo poistuvat.)

AUTOLYCUS. Kyllä ymmärrän juonen; minä kuulen sen. Avoin korva, valpas silmä, nopsa käsi ovat taskuvarkaalle välttämättömät; tarkka nenä on hyvä sekin valmistamaan työtä muille aisteille. Hyvä on, näemmä, tähän aikaan jumalattoman elää. Mikä vaihto tämä olisi jo ilman välirahaakin! Ja minkä välirahan olen tästä vaihdosta saanut! Toden totta, tänä vuonna jumalat meitä päästävät läpi käden ja me voimme nyt tehdä tekojamme oikein mielihavilla. Itse prinssilläkin on hiukan koiruus mielessä, kun pujahtaa varkain pois isänsä luota, venkale kintuissa. Jos pitäisin kunniallisena tekona puhua tästä kuninkaalle, niin en sitä tekisi; pidän lurjusmaisempana olla asiasta vaiti, ja siinä kohden olen uskollinen ammatissani. Piiloon, piiloon! Uutta työtä kuumille aivoille! Joka kadunkulmassa, myymälässä, kirkossa, keräjissä ja teloituksissa on toimimiehellä jotakin tekemistä.

(Vanha ja nuori paimen tulevat.)

NUORI PAIMEN. Kas nyt vain, mikä te olette mieheksi! Muuta ei ole tässä keinoa kuin sanoa kuninkaalle, että tyttö on vaihdokas eikä teidän lihaanne ja vertanne.

VANHA PAIMEN. No, mutta kuulehan.

NUORI PAIMEN. No, mutta kuulkaahan.

VANHA PAIMEN. No, puhu sitten!

NUORI PAIMEN. Hän ei ole lihaanne ja vertanne; lihanne ja verenne ei siis ole kuningasta loukannut, siis hän ei voi lihaanne ja vertanne rangaistakaan. Näyttäkää ne kalut, jotka hänellä oli löydettäissä, kaikki piilokalut, paitse mitä hänellä itsellään on mukana. Kun tämä on tehty, niin laki saa pitkän nenän, sen ma takaan.

VANHA PAIMEN. Minä kuninkaalle kerron kaikki tyynni, joka sanan, vieläpä hänen poikansa koiruudetkin, joka, sen ma sanon, ei kunniallisen miehen tavalla kohtele isäänsä ja minua, kun noin vain tahtoo minusta tehdä kuninkaan langon.

NUORI PAIMEN. Niinpä kyllä, vähintäinkin langoksi hänelle olisitte voinut tulla; ja silloin olisi verennekin tullut kalliimmaksi, -- sanonko, kuinka monta luotia.

AUTOLYCUS (syrjään). Viisaasti puhuttu, tyhmyrit!

VANHA PAIMEN. Kas niin, nyt kuninkaan luo! Tässä on jotakin tässä mytyssä, joka panee hänet korvantaustaansa kynsimään.

AUTOLYCUS (syrjään). En tiedä, mitä haittaa nämä valitukset saattavat tehdä herrani paolle.

NUORI PAIMEN. Jumala suokoon, että hän olisi linnassa.

AUTOLYCUS (syrjään). Vaikka en luonnostani ole rehellinen, olen sitä kuitenkin joskus sattumuksesta: -- nyt taskuun tuppisaksan parta! (Ottaa pois valepartansa.) -- No, maaukot, minne matka?

NUORI PAIMEN. Linnaan, teidän ylhäisyytenne luvalla.

AUTOLYCUS. Asianne? Mikä? Kelle? Tuon mytyn laatu? Olinpaikkanne? Nimenne, ikänne, varanne, sukunne ja kaikki mikä asiaan kuuluu? Suu puhtaaksi, puhukaa!

NUORI PAIMEN. Olemme vain halpaa, yksinkertaista väkeä.

AUTOLYCUS. Valhetta! Olette karvaista villi-sukua. Minä en salli valheita. Ne eivät sovi muille kuin kauppasaksoille, ja nämäpä usein niitä valheitaan meihin sotamiehiin ajavatkin; mutta me maksamme sen heille kolikkomitalla, eikä selkämitalla; siis ei maksa vaivaa valheen kengillä juosta.

NUORI PAIMEN. Teidän armonne, te olitte itse juuri juoksemaisillanne, mutta huomasitte kai, että kenkä ahdisti.

VANHA PAIMEN. Oletteko hovista, luvalla kysyen?

AUTOLYCUS. Luvalla tai luvatta, hovista olen. Eikö jo vaatteuksenikin ole hovin tapainen? Eikö käyntini hovin sipsutusta? Eikö minusta hovin lemut nenääsi lemahda? Eikö sinun halpuutesi säteile minusta hovin ylenkatsetta? Sen tähdenkö, että sinua hyvittelen ja kierrän sinusta asiasi, senkötähden en olisi hovista? Minä olen hovimies kiireestä kantapäähän, mies, joka voin joko edistää tai vastustaa asiaasi hovissa; jonka vuoksi vaadin, et£ä minulle asiasi ilmoitat.

VANHA PAIMEN. Kuninkaalle minulla on asiaa.

AUTOLYCUS. Entä advokaattia, onko sinulla semmoista?

VANHA PAIMEN. Luvalla sanoen, en tiedä.

NUORI PAIMEN. Advokaatiksi sanotaan hovikielellä fasaania; sanokaa, ettei teillä semmoista ole.

VANHA PAIMEN. Ei, herra, ei ole minulla fasaania, ei kukkoa eikä kanaa.

AUTOLYCUS. Me, miekot, me noin tyhmät emme ole. Mut noidenlainen voisin sentään olla; Sentähden min' en halveksia tahdo.

NUORI PAIMEN. Tuo lienee varmaankin ylhäinen hovimies.

VANHA PAIMEN. Hänen vaatteuksensa on komea; mutta hän ei sitä sievästi kanna.

NUORI PAIMEN. Jota eriskummaisempi, sitä vihaisempi; hän on suuri mies, siitä lyön vetoa; senhän näkee jo tuosta hampaiden kaivelemisesta.

AUTOLYCUS. Tuo mytty tuossa? Mitä on siinä mytyssä? Ja mitä tuo rasia toimittaa?

VANHA PAIMEN. Tässä mytyssä ja tässä rasiassa, niissä on semmoisia salaisuuksia, joita ei saa tietää kukaan muu kuin kuningas, ja hän ne saa tietää vielä tällä hetkellä, jos vaan pääsen hänen puheillensa.

AUTOLYCUS. Ukkoseni, hukkaan on mennyt vaivasi.

VANHA PAIMEN. Kuinka niin, herra?

AUTOLYCUS. Kuningas ei ole linnassa; hän on mennyt uuteen laivaansa vilvoittelemaan ja purkamaan pahaa tuultaan; sillä, jos sinulla on kykyä käsittää vakavia asioita, niin tiedä, että kuningas on täynnä huolia.

VANHA PAIMEN. Niinhän sanotaan; poikansa takia kai, joka tahtoi naida lampurin tyttären.

AUTOLYCUS. Jos ei lampuria jo ole putkaan pistetty, niin laittaukoon pakoon; kiroukset, jotka hän saa kantaa, ja kidutukset, jotka hän saa kärsiä, voisivat murtaa mieheltä selän ja hirviöltäkin sydämmen.

NUORI PAIMEN. Niinkö luulette, herra?

AUTOLYCUS. Eikä yksin hän tule kärsimään kaikkea, mitä äly voi keksiä haikeata ja kosto karvasta; vaan kaikki, jotka ovat hänelle sukua, vaikkapa vain viidennessäkymmenennessä polvessa, annetaan pyövelin uhriksi; se on tosin hyvin surkeata, mutta välttämätöntä. Rutivanha lammasten laamanni, mokomakin oinasten kaitsija koettaa saada tyttärensä majesteetiksi! Toiset sanovat, että hän tulee kivitetyksi; mutta minusta tämä kuolema on hänelle liian lievä. Laahata valtaistuimemme lammaskarsinaan! Kaikki kuolintavat yhteensä ovat liian lieviä, kovimmatkin liian helppoja.

NUORI PAIMEN. Lieneekö tuolla vanhuksella poikaa? Oletteko siitä mitään kuullut? Rohkenen kysyä.

AUTOLYCUS. On, on hänellä poika, joka elävältä nyljetään; sitten hunajalla rasvataan ja ripustetaan ampiaispesän kohdalle, jossa saa riippua, kunnes on henkeä kolmeneljännestä tai kahdeksannes jäljellä; sitten herätellään taas henkiin paloviinalla tai muulla väkevällä, jonka jälkeen hän, ihan veriseltään ja almanakan kuumimpana päivänä, asetetaan kiviseinää vastaan, jossa aurinko häntä katselee suvisella silmällään ja jossa hän saa sitä katsella, kunnes kärpäset ovat hänet kuiviin syöneet. Mutta mitäpä noista puhelemme, noista kavalista konnista, joiden surkeutta vain saattaa nauraa, kun niiden rikos on niin kauhea. Sanokaa, -- sillä te näytte olevan suoria, rehellisiä miehiä, -- sanokaa, mitä teillä on kuninkaalle asiaa? Jos saan jotenkin sopivat hyväntekijäiset, niin saatan teidät hänen luoksensa laivaan, esitän teidän persoonanne hänen armollensa ja kuiskaan hänen korvaansa hyvän sanan teidän puolestanne. Jos kukaan, paitse kuningasta, on mies täyttämään teidän pyyntönne, niin on tässä siihen mies.

NUORI PAIMEN. Hänellä näyttää olevan suuri valta; pitäkää miehestä kiinni, antakaa hänelle rahaa. Vaikka valta on itsepäinen karhu, voi sitä kuitenkin kullalla nenästä vetää. Näyttäkää kukkaronne sisäpuolta hänen kätensä ulkopuolelle, ja sillä hyvä. Aatelkaa, jos tullaan kivitetyiksi ja elävältä nyljetyiksi!

VANHA PAIMEN. Jos suvaitsette, herra, ottaa haltuunne asiamme, niin on tässä kaikki kulta, mitä minulla on. Annan saman verran lisää, ja jätän tämän nuoren miehen pantiksi, siksi kuin sen teille tuon.

AUTOLYCUS. Sittekö, kun olen lupaukseni täyttänyt?

VANHA PAIMEN. Niin, herra.

AUTOLYCUS. Hyvä! Anna tänne toinen puoli. -- Oletko sinäkin toimessa osallinen?

NUORI PAIMEN. Tavallani, herra; mutta vaikka se koskisikin nahkaani, niin toivon kuitenkin, ett'ei sitä kokonaan nyljetä.

AUTOLYCUS. Ei, se koskee vain lampurin pojan nahkaa. Hirteen se mies! Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki.

NUORI PAIMEN. Lohduttavaa, sangen lohduttavaa! Mutta nyt kuninkaan luo, näyttämään näitä ihmeellisiä nähtäviä; hänen tulee saada tietää, että se ei ole teidän tyttärenne eikä minun sisareni; muuten olemme hukassa. Minäkin annan teille saman verran kuin tämä vanhus, ja jään, niinkuin hän sanoo, teille pantiksi, siksi kuin hän sen teille tuo.

AUTOLYCUS. Tahdon uskoa teitä. Käykää edeltäpäin rantaan; pitäkää oikealle; minä vain hiukan pistäydyn tänne pensastoon, tulen kohta jäljestä.

NUORI PAIMEN. Sepä vasta siunattu ihminen, totta tosiaankin, siunattu!

VANHA PAIMEN. Menkäämme edeltäpäin, niinkuin hän käski. Hän on vartavasten meille hyväntekijäksi valittu.

(Vanha ja nuori paimen menevät.)

AUTOLYCUS. Vaikka halusta tahtoisinkin olla rehellinen, niin huomaan, että onnetar sitä ei salli; se tuo saaliin ihan suuhuni. Minua nyt mielistelee kaksi hyvää: kulta, ja keino tehdä herralleni, prinssille, pieni palvelus; kuka tietää, miksi tässä kerran vielä ylenen. Nuo molemmat sokeat myyrät saatan hänen luokseen laivaan. Jos hän sopivaksi näkee heittää ne takaisin maalle, ja jos valitukset, joita he aikovat kuninkaalle esittää, eivät häntä liikuta, niin sanokoon hän minua tästä liiallisesta avuliaisuudestani vaikka konnaksi; sellaiseen arvonimeen ja siitä mahdollisesti tulevaan häpeään minä olen tottunut. Tahdon heidät hänelle esittää; saatanhan siitä jotakin kostua.

(Menee.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sisilia. Huone hovilinnassa. (Leontes, Cleomenes, Dion, Paulina y.m. tulee.)

CLEOMENES. Olette kyllän tehnyt, katunut Kuin pyhimys. Jo täll' on sovitettu Jos mitkä synnit; liiaksikin korvaa Katumus rikoksen. Siis niinkuin taivas Te tehkää: itsellenne anteeks suokaa Ja unhottakaa tekin.

LEONTES. Kun ma häntä Hyveineen muistelen, niin muistan aina, Mit' olen rikkonut ja itselleni Vääryyttä tehnyt, -- vääryytt' ankaraa, Kun perillisen vallaltani ryöstin Ja surmaan syöksin parhaan puolison, Mik' ilona on miehell' ollut.

PAULINA. Totta, Liiankin totta! Vaikka immest' impeen. Maailman piirin hakisitte halki Ja kaikkein hyveist' yhteen tekisitte Ehoimman vaimon, vertaans' sittenkään Ei surmaamanne sais.

LEONTES. Niin, surmaamani! Mun surmaamani! Kipeästi koskee Sanasi tuo; sun kielelläs se yhtä On katkera kuin minun mielessäni. Sit' älä usein sano.

CLEOMENES. Älkää koskaan. Tuhannet muuthan asiat nyt oisi Paremmin paikallaan ja sydäntänne Paremmin kunnostaisi.

PAULINA. Liette niitä, Jotk' uuteen soisitte hänt' avioon?

DION. Jos te sit' ette suo, niin maanne teille Ei rakas eikä kuninkaanne nimen Elossa säilyminen; unhotatte, Mi vaara, jos hän lapsetonna kuolee, Uhata valtakuntaa vois ja niellä Pelokkaan joutoväen. Hurskast' ompi Autuutta kiittää kuningatar vainaan; Mut hurskaampaa on -- nuorennukseks suvun, Nykyisten iloks, turvaks tulevaisten -- Kuninkaan vuode jälleen siunata Somalla puolisolla.

PAULINA. Vainaan jälkeen Ei siihen arvokasta. Taivas tahtoo Salaiset aikehensa täytetyiksi. Sanoihan jumalallinen Apollo, Ja se on myöskin ennuslauseen mieli, Ett' ennen ei saa perijää Leontes, Kuin laps on löydetty; ja ihmisjärjest' On yhtä mahdotonta se, kuin että Mun puolisoni hautans' auki murtais Ja tänne palajaisi; sillä varmaan Hän lapsen kanss' on kuollut. Herraammeko Neuvotte vastustamaan jumalia Ja heidän tahtoansa? Perijästä Ei huolta; kyllä kruunu miehen löytää. Arvokkaimmalle suuri Aleksander Sen antoi ja näin jälkeläisekseen Parhaimman varmaan sai.

LEONTES. Paulina hyvä, Ma tiedän, että Hermionen muiston Pyhänä pidät. Oi, jos oisin aina Totellut neuvoas, niin nytkin voisin Katsella puolisoni avosilmiin Ja aarteen ottaa huuliltaan!

PAULINA. Jok' aarre Vaan annist' enentyisi.

LEONTES. Totta haastat. Ei moista vaimoa; siis toista ei. Huonompi, vaikka tosin hemmitympi, Manata voisi vainaan hengen eloon Ja tälle näyttämölle, missä seison Nyt rikollisna, ääneen vaikeroimaan: "Miks tämän mulle teit?"

PAULINA. Jos sen hän voisi, Ei puuttuis syytä.

LEONTES. Eikä; varmaan saisi Mun murhaamaan sen toisen.

PAULINA. Oikein. Minä, Aaveena tuona, teitä pyytäisin Sen silmiin katsomaan ja sanomaan, Miks ontto katse tuo loi lemmen teissä. Ja sitten kirahtaisin niin, ett' teiltä Halkeisi korvat, päätökseksi huutain: "Mua muista!"

LEONTES. Tähtösiä! Tähtösiä! Muut silmät mustaa hiiltä! -- En, Paulina, En vaimosta ma huoli; pois se aatos!

PAULINA. Siis, vannokaa, ett'ette koskaan nai, Jos min' en lupaa anna.

LEONTES. En, en koskaan! Kautt' autuuteni vannon sen, Paulina.