Part 3

OIKEUDENPALVELIJA. "Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."

HERMIONE. Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla Muut' ole todistusta puolellani Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa. Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi, Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot Jumalten tiedoss' on -- niinkuin ne onkin, -- Niin varmaan hävetä saa väärä syytös Viattomuuttani ja hirmuvalta Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain Te tiedätte -- vaikk' ette tahdo tietää -- Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt, Yht' uskollinen, siveä ja puhdas Menoni ain' on ollut, aivan toista Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä Rahvasta itketellään. Katsokaa mua: Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun Omaaja, suuren valtakunnan tytär, Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison, Rupattain kunnian ja hengen eestä Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois; Mut kunnia on omaisteni omaa, Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes Hoviinne tuli, lemmittenkö mua Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten Tein hänen tultuaan niin väärää, että Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä, Vain vähääkään, niin joka kuulijani Kovetkoon sydän, ja mun hautaani Inhotkoon lähin omaiseni.

LEONTES. Kuullut Ain' olen, että riettauden orja Tekonsa kieltää yhtä julkeasti. Kuin hän sen tekeekin.

HERMIONE. Se kyllä totta; Mut, herra, lause tää ei sovi minuun.

LEONTES. Et omista siis?

HERMIONE. Enempää, kuin mitä On itsessäni virheen nimellistä, En saata omistaa. Polyxenesta, Mun syytetoveriani, sen myönnän, Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati, Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen Rakastaa sopi; aivan niin, -- ei toisin, -- Kuin olitte te itse käskenyt; Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan Kovakorvainen ja kiittämätön teille Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus, Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan Omistavansa teille. -- Salaliitto, Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi, En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän, Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan, Jos eivät tiedä enemmän kuin minä.

LEONTES. Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit, Mik' oli silloin tehtäväsi.

HERMIONE. Herra, Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä. Henkeni houreittenne vallass' on, Se viekää.

LEONTES. Työsi on vain houreitani. Polyxeneesta sull' on äpärä, Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, -- Se kuuluu virkaan -- kiellät totuudenkin; Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta; Sikiös syöstiin surmille, ja syystä, Kosk' oli isätön, -- se tosin oli Sun vikas eikä lapsen, -- samoin sinä Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös On kuolemaksi.

HERMIONE. Säästäkäätte uhka, Pelättiänne minä etsin turhaan. Iloksi ei voi elo mulle olla; Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne, Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen, Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo, Kohtuni esikko, pois multa viedään Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani, Viaton maito viattoman suussa. Surmille syöstään; itseäni portoks Kaduilla huudetaan; tylysti viedään Minulta lapsivuoteen rauha, joka Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin Raastellaan tänne taivasalle, ennen Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte, Mik' ilo mull' on elämästä, jotta Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, -- vaan kuulkaa, Käsittäkää mua oikein: elämäni Ei maksa korttakaan; mut kunniani Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä Mua tuomitaan, -- kun nukkuu kaikki näytteet, Pait epäilynne nostamat, -- niin sanon: Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. -- Vetoan oraakeliin, hyvät herrat, Apollo minut tuomitkoon.

1 TUOMARI. Se pyyntö On aivan oikeutettu. Julki tulkoon Apollon nimessä siis ennus vastaus!

(Muudan virkamies menee ulos.)

HERMIONE. Venäjän keisari ol' isäni; Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin Hän äärettömän näkis kurjuuteni, Ei toki koston silmillä, vaan säälin!

(Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.)

VIRKAMIES. Cleomenes ja Dion, vannokaatte Oikeuden miekan kautta, että Delphiss' Olette olleet molemmat ja tämän Lukitun ennustuksen siellä saaneet Apollon papilta, ja että pyhää Avanneet ette ole sinettiä Ja salaisuutta nähneet.

CLEOMENES ja DION. Vannomme.

LEONTES. Sinetti murtakaa ja lukekaa.

VIRKAMIES (lukee). "Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi, ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei löydy."

KAIKKI. Siunattu, suur' Apollo!

HERMIONE. Ylistetty!

LEONTES. Luitko oikein?

VIRKAMIES. Luin, herra, aivan Niinkuin on tässä kirjoitettuna.

LEONTES. Totuutta ennustuksessa ei laisin. Kokousta jatkakaa; tuo petost' on.

(Palvelija tulee kiirein.)

PALVELIJA. Kuningas, hyvä kuningas!

LEONTES. No, mitä?

PALVELIJA. Oi, vihaa saanen sanomastani: Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden Poikanne, prinssi, pois on mennyt.

LEONTES. Poisko?

PALVELIJA. Niin, kuollut.

LEONTES. Vihastunut on Apollo; Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. -- (Hermione pyörtyy.) No, mikä siellä?

PAULINA. Tieto tuo se surmaks On kuningattarelle.

LEONTES. Pois hän viekää! Vain tunteen kuohua; se ohi menee. -- Liiaksi omaa luuloani uskoin. -- Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin Pelastaa henki. -- (Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.) Anteeks suo, Apollo, Ett' ennustustas pyhää herjasin! Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma Lepytän jälleen, palautan Camillon, Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän; Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet Verisiin koston tuumiin, niin Camillon Valitsin myrkyttämään ystäväni Polyxeneen; se olis tehty, ellei Camillon jalo sydän käskyn kiirett' Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin, Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis, Niin kunnon miehenä ja ihmisenä Hän kuninkaalliselle vieraalleni Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret Hyvyytensä ja epävarman onnen Varmaksi antautui saalihiksi, Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa! Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi Mun ilkityöni saattaa!

(Paulina palajaa.)

PAULINA. Ah! Voi! Auki, Kurehet auki, muuten sydämmeni, Ne katkaistessaan, itse kätkee!

1 HOVIHERRA. Mik' on?

PAULINA. Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo? Rovio, teili, ruhjonta vai raipat? Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen? Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa, Kun joka sanani sun kiukkus nostaa? Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, -- Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit Ja tyttöletukatkaan, -- aatteleppa, Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks, Rutihulluks aivan; entiset sun hourees Ne esimakua vain oli tälle. Polyxeneen sa petit, se ei mitään; Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään, Ett' yritit Camillon maineen tappaa Kuninkaan vereen; -- pikku rikoksia, Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se Tulessa itkisi kuin moista tekis; Ei syysi suoraan sekään, että kuoli Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous -- Niin nuoress' outo -- mursi sydämmen, Kun huomas törkeän ja hupsun isän Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei Sun panna syyksesi, -- vaan viime työsi -- Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! -- Kuningatar, niin, loordit, kuningatar Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä Ei iske kosto!

1 HOVIHERRA. Varjelkohon Luoja!

PAULINA. Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte Eloa, verta silmiin, huuliin luoda, Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa, Niin jumalina teitä palvelen. -- Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs, Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot, Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo. Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa Viistuhatt' vuotta paastois alastonna Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn Ja ikitalven keskellä, niin sinuun Jumalat sittenkään ei leppyis.

LEONTES. Jatka! Torua et voi kyllin; katkerinta Kiroust' ansaitsenkin.

1 HOVIHERRA. Vaiti, vaiti! Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on Puheesi julkeus.

PAULINA. Mua surettaa se. Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä Syvimpään osasin. -- Miss' apu turhaa, On turhaa parku. Älkää tuskastuko Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa, Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä. Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa Tää teko houkan naisen. Rakkauteni Kuningattareen -- taaskin houkka! -- Hänest' En enää puhu, enkä lapsistanne, En, enkä miehestänikään, mi mennyt On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa, Min' olen vaiti.

LEONTES. Hyvin sinä puhut Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin. He yhden saakoot leposijan. Siihen Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi Minulle häpeäksi. Päivittäisin Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin Vain luonto sitä kestää, joka päivä Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää. Vie minut tuohon murheen majaan. Tule.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Böhmi. Autio seutu meren rannalla. (Antigonus, sylissä lapsi, ja merimies tulevat.)

ANTIGONUS. Varmaanko Böhmiin autiaan on laiva Nyt rantaunut?

MERIMIES. Varmaan, mutta, pelkään, Poloiseen aikaan; taivas synkistyypi, Tuloss' on hirmumyrsky. Totta puhein, Vihoissaan taivas on ja hankkeellemme Rypistää otsaansa.

ANTIGONUS. Sen pyhä tahto täyttyköön! -- Käy laivaan, Ja venheest' ota vaari: ennen pitkää Ma sua huudan.

MERIMIES. Pitäkää kiirettä, ja kauas maihin Vain älkää menkö; kurja syntyy ilma; Lisäksi petoeläimistään paikka Pahassa maineess' ompi.

ANTIGONUS. Mene; minä Pian tulen myös.

MERIMIES. Sydämmest' iloitsen. Kun tuosta pääsin.

(Menee.)

ANTIGONUS. Tule, lapsi raukka! -- Sanotaan, että kummittelee kuolleet; Sit' uskonut en ole; vaan jos totta, Niin viime yönä äitis näin ma, sillä Niin valvoksen ei kaltaist' ole uni. Mua haamu lähestyi, se päätään käänsi Välistä puolehen ja toiseen; koskaan En ole nähnyt surun astiata Niin täyttä ja niin somaa. Niinkuin pyhyys, Puhtaissa valkovaatteissa hän luotuu Kojua, missä makaan, kolmasti Mua kumartaa, suuns' aukoo puhuakseen, Mut silmät on kuin kaksi lähteensilmää. Kun antoi tuska, puhumaan hän puhkes: "Antigonus, kosk' ompi sallimus, Parempaa tahtoasi vastaan, sinut Määrännyt, valaas myöten, heittehelle Panemaan lapsi-parkani, niin Böhmiss' On erämaita kyllin, itke siellä Ja parkumaan se jätä; ja kosk' ijäks Se luullaan hukkuneen, niin anna sille Nimeksi _Perdita_; mut tämän julman Tekosi vuoks et enää näe koskaan Paulinaa, vaimoas". -- Näin, vaikeroiden, Hän ilmaan haihtui. Säikähdyin, mut pian Ma toinnuin taas, ja mietin: todellista Tää on eik' unta. Tyhjää ovat unet; Mut tällä kertaa taikauskoisesti Nyt tuota noudatan ma. Luulen, ett' on Hermione saanut surmansa ja ett' on Apollon tahto, -- koska lapsi varmaan Polyxeneen on, -- että tänne jää se Elämään taikka kuolemahan omall' Isänsä maalla. -- Hyvin viihdy, kukka! (Laskee lapsen maahan.) Jää tuohon; tuoss' on nimes, tuossa tuokin; (Laskee mytyn lapsen viereen.) Se sinun on, ja kasvattaa se voi sun, Jos onni suopi. -- Myrsky alkaa. -- Raukka, Kun äitis virheen tähden näin sä joudut Tuhoon ja vaaraan. -- Itkeä en taida, Mut sydän verta vuotaa. Mua kurjaa, Kun moisen vannoin valan! -- Hyvästi! Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun Nyt varmaan saat; en taivast' ole päivin Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? -- Pois laivaan joutuun! -- Haa! Kas, tuossa otus! Hukassa olen, voi mua!

(Pakenee, karhun ahdistamana.) (Vanha paimen tulee.)

VANHA PAIMEN. Soisin, ett'ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja tappelee. -- Kuulehan vaan! -- Ketkäpä muut, kuin tuollaiset yhdeksäntoista- ja kahdenkolmatta-vuotiaat huimapäät tällaisessa ilmassa metsällä kävisivät? Ovat säikäyttäneet kaksi parasta lammastani, ja varonpa, että susi ne ennen löytää kuin niiden omistaja. Jos niissäkään, niin ovat ne varmaan tuolla rannemmalla murattia mutustamassa. Auta, onni, jos se on tahtosi! -- Mitä tämä? (Ottaa maasta lapsen.) Hyväinen aika, kakara, oikein kaunis kakarat Poikako lienee vai likka? Kaunis kappale, oikein kaunis! En ole mikään painotaituri, mutta präntti on kamarineitsyen, sen kyllä näen. Jotakin patustyötä, jota sopissa, luhdissa ja lehdoissa tehdään. Kuumempi oli sen tekijöillä, kuin mitä nyt on tuolla raukalla tuossa. Turviini otan sen armeliaisuudesta; odotan kuitenkin, kunnes poikani tulee. Hän luikkasi vast'ikään. Hoi, hojoi!

NUORI PAIMEN (alkaa). Hoi, hojoi!

VANHA PAIMEN. Mitä? Niinkö lähellä! Tuleppa tänne, jos tahdot nähdä jotakin, josta kannattaa puhua vielä silloin, kuin olet kuollut ja mädännyt.

(Nuori paimen tulee.)

Mikä sinun on, poika?

NUORI PAIMEN. Olen nähnyt kaksi semmoista näkyä maalla ja merellä, -- ei, en voi sanoa merellä, sillä nyt se on kaikki yhtä pilveä. Sen ja taivaan väliin ette saisi naskalin kärkeäkään mahtumaan.

VANHA PAIMEN. Mitä, poika? Sanohan.

NUORI PAIMEN. Jospa vaan näkisitte, kuinka se kiehuu ja kuohuu ja kuinka se rantoja pieksee. Mutta tämä ei ole vielä kaikki. Oi, kuinka surkeasti ne parkuvat, nuo ihmisraukat! Väliin ovat näkyvissä, väliin näkymättömissä; milloin laiva on puhkaista kuun isomastollaan, milloin se taas hukkuu kuohuun ja vaahtoon, niinkuin tulppa härkätynnyriin heitettäessä. Ja se maajuttu sitten, -- nähdä, kuinka karhu repi häneltä lavat irti, kuinka hän huusi minua avukseen ja sanoi, että hänen nimensä on Antigonus ja että hän on ylimysmies. Mutta saadakseni nyt laivajutun loppuun -- nähdä kuinka sen meri kuumaltaan kulautti, -- ei, mutta ensin kuinka ne ihmisparat mylvivät ja meri niitä ilkkui, -- ja kuinka se herra parka mylvi ja karhu häntä ilkkui, ja molemmat mylvivät kovemmin kuin meri ja myrsky.

VANHA PAIMEN. Jumal' armahtakoon! Milloinka se oli?

NUORI PAIMEN. Nyt ihan; en ole silmiäni räpäyttänyt siitä kuin nämät näyt näin. Miehet eivät ole vielä vedessä jäähtyneet, eikä karhu vielä puoleksikaan herrasta täyttynyt; se jatkaa vielä syöntiään.

VANHA PAIMEN. Voi, jos olisin siellä ollut tuota vanhusta auttamassa!

NUORI PAIMEN. Jospa olisitte ollut laivan luona niitä auttamassa; siellä ei olisi armeliaisuutenne pohjaa saanut.

VANHA PAIMEN. Huono juttu, huono juttu! Mutta katsos tätä, poikaseni. Risti nyt kätesi! Sinä kohtaat kuolevia, minä kohtaan vastasyntyneitä. Tämä on näky, jota kelpaa katsellasi; katsos, oikein ylimyslapsen ristimäpuku! Kas, mikä tuo! Ota se, poika, ota ja avaa se. Kas niin, annas nähdä. Minulle on ennustettu, että tulen rikkaaksi keijukaisten avulla. Tämä on vaihdokas. -- Avaa se: mitä on siinä, poika?

NUORI PAIMEN. Nyt olette varakas mies, ukkoseni. Jos nuoruutenne synnit olette anteeksi saanut, niin on teillä nyt hyvät päivät. Kultaa, ihka kultaa!

VANHA PAIMEN. Se on noidan kultaa, poika; sen saamme kohta nähdä. Ota joutuun, pidä kiinni! Kotiin, kotiin suorinta tietä! Poika, me olemme onnenmyyriä, ja ollaksemme sitä alati, ei tarvis muuta kuin vaitioloa. -- Lampaat menkööt! -- Tule, poikani, suorinta tietä kotiin!

NUORI PAIMEN. Menkää te löytöinenne suorinta tietä, minä menen katsomaan, joko se karhu on jättänyt sen herran ja onko se paljonkin hänestä syönyt. Karhut ovat pahoja vain silloin, kuin ovat nälissään. Jos hänestä on mitään jäljellä, niin hautaan sen.

VANHA PAIMEN. Se on hyvä työ. Jos siitä, mitä hänestä on jäljellä, voit nähdä, mikä mies hän on ollut, niin laita niin, että minäkin saan hänet nähdä.

NUORI PAIMEN. Kyllä, kyllä; ja tiedän pitää minua auttaa saamaan hänet hautaan.

VANHA PAIMEN. Tämä on onnenpäivä, poikaseni, ja semmoisena päivänä tulee meidän tehdä hyvää.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Aika esiintyy khoorina.)

AIKA. Ma -- joka kaikki tutkin, hyvää säästän, Rankaisen pahaa, erheet luon ja päästän, -- Nyt Ajan nimell' esiinnyn, ja liidän Nopeaan lentoon. Ohitse ma kiidän Kuustoista vuotta; syvän juovan tuon Iloineen, murheinensa umpeen luon. Lait hävittää on mulla valta vapaa, Kukistaa, muuttaa perittyä tapaa. Min' olin ennen synkkää muinaisuutta, Oloa näin ma vanhaa sekä uutta, Näin kaiken synnyn, tiedän mistä niill' on Alkunsa milläin. Nykyisyyden kiillon Pimentää voin ma; koht' on hämärässä Satuni alku; tiimalasin tässä Kun käännän, näyttämö on muuttunut, Ja kaikki vaan ol' unta. Luopunut Houreistaan on Leontes, murheeseen Ja suruun vaipuneena. Kauniiseen Nyt Böhmiin siirtykää, ja muistakaatte. Ett' oli kuninkaalla poika; saatte Nimeksi hälle panna Florizelin. Ma Perditasta teille kertoelin, Hänest' on tullut ihmeen kaunis nainen; Muun jätän kertomatta; kohta vainen Sen nähdä saatte. -- Tytär lampurin, Ja mikä häntä koskee likemmin, Aineeni nyt on. Tarkat olkaa vaankin; Lie käytettynä aikaa huonompaankin; Jos niin on, kuulkaa sana vakaa silloin: Ma soisin, ettei mointa sattuis milloin.

(Poistuu.)

Ensimmäinen kohtaus.

Böhmi. Huone Polyxeneen hovilinnassa. (Polyxenes ja Camillo tulevat.)

POLYXENES. Camillo hyvä, älä kiusaa minua kauemmin. Kipeäksi tulisin, jos täytyisi minun jotakin sinulta kieltää, mutta tämän myöntäminen toisi minulle kuoleman.

CAMILLO. Kuusitoista vuotta on nyt siitä kuin isänmaani näin; vaikka olenkin suurimman osan elämääni vieraassa ilmassa elänyt, tahtoisin kuitenkin siellä laskea luuni lepoon. Sitä paitse on katuvainen kuningas, minun herrani, haettanut minua; voisin häntä hänen syvässä surussaan lohduttaa, ainakin niin luulisin; ja siinä toinen syy, joka kehoittaa minua lähtemään.

POLYXENES. Jos mua rakastat, Camillo, niin älä tee kaikkia hyviä töitäsi tyhjäksi sillä, että nyt minut jätät. En voi olla sinua ilman, olet siksi kelpo mies; parempi ett'en koskaan olisi sinua omistanut, kuin että näin sinut kadotan. Koska olet johdattanut minua yrityksiin, joita ilman sinua en voi loppuun saattaa, niin täytyy sinun jäädä tänne itse ne perille ajamaan, taikka ottaa mukaasi ne palvelukset, jotka olet minulle tehnyt. Jos en ole näitä tarpeeksi palkinnut -- liiaksi en sitä koskaan voisi --, niin koetan osoittaa sinulle suurempaa kiitollisuutta, josta hyödyn sen, että ystävyytemme lisääntyy. Älä puhu enää tuosta onnettomasta maasta, tuosta Sisiliasta, jonka pelkkä nimikin jo vaivaa minua, johtaen muistiini tuon katuvaisen, joksi häntä sanoit, ja leppyneen kuninkaan, minun veljeni, jonka tappio, kadottaessaan verrattoman kuningattarensa ja lapsensa, on vieläkin yhtä surkuteltava, kuin jos se olisi äsken tapahtunut asia. Sano, milloin näit poikani, Florizel prinssin? Kuninkaat, joilla on pahankuriset lapset, eivät ole vähemmän onnettomat kuin ne, jotka kadottavat lapsensa, kun nämä jo ovat hyviä tapoja osoittaneet.

CAMILLO. Herra, siitä on kolme päivää, kuin prinssin näin. Mitä hauskanpuolista toimitettavaa hänellä lienee, sitä en tiedä; mutta ikävyydekseni olen huomannut, että hän viime aikoina on ruvennut vieraantumaan hovista ja laiminlyömään ruhtinaallisia harjoituksiaan enemmän kuin ennen.

POLYXENES. Olen sen minäkin huomannut, Camillo, ja olen siitä huolissani siihen määrään, että olen palkannut silmiä urkkimaan, mitä hän poissa ollessaan toimittaa; niiltä olen saanut tiedokseni, että hän enimmäkseen oleksii alhaisen lampurin talossa, miehen, joka, kuten kerrotaan, aivan tyhjästä ja naapureillekin käsittämättömällä tavalla on tullut upporikkaaksi.

CAMILLO. Olen kuullut puhuttavan semmoisesta miehestä ja että hänellä on erinomaisen kaunis tytär, jonka maine on niin laajalle levinnyt, että tuskin voi käsittää sitä niin halvasta majasta lähteneeksi.

POLYXENES. Osaksi sentapaista olen minäkin tietooni saanut. Varon, että se on se syötti, joka poikaani sinne vetää. Sinun pitää seurata minua sinne; siellä me, ilmaisematta keitä olemme, rupeamme keskusteluun lampurin kanssa, joka, luulemma, on niin yksinkertainen, ett'ei käyne vaikeaksi heruttaa hänestä syytä poikani tiheään siellä käyntiin. Pyydän, että minua heti autat tässä toimessa ja herkeät nyt Sisiliaa ajattelemasta.

CAMILLO. Mielelläni käskyänne noudatan.

POLYXENES. Camillo, ystävä! -- Mutta meidän täytyy pukeutua tuntemattomiksi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Maantie lampurin majan läheisyydessä. (Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

Kun kukkima-aika on kielokin, -- Hei, helttuni vaan, ulos maailmaan! -- On vuoden aikakin herttaisin, Veren tuopi se talvehen kalpeaan.

Kun valkenemassa ma paidan nään, -- Hei vaan, miten linnut ne laulaa vaan, -- Niin syyhyvän tunnen ma sormenpään: Olutves' se on herkkua ruhtinaan.

Ja naakkain laulu ja rastasten Ja liirutus leivonkin, -- hei vaan! -- Se on soittona mulle ja heltullen', Kun heinikossa me kiemaillaan.

Minä olen palvellut Florizel prinssiä ja herrastellut aikoinani hienossa sametissa; mutta nyt olen virkaheitto.

Mut tuotako, kultani, huolehdin? Nyt kirkas on kuudanyö; Minä maat sekä mannut kuljeksin, Se mulla on mielityö.

Saa reppuri kulkea laukkuineen, Ja saa sitä moni muukin; Minäkin siis kulkurin virkaa teen, Peri vaikkapa jalkapuukin.

Minun erityisyyteni on paitakauppa; kun haukka pesii, varokaa silloin pikku pesojanne. Isäni antoi minulle nimen Autolycus; hän oli, niinkuin minäkin, Mercuriuksen alla penikoittu, ja hänkin se tuollaisia turhanturhia pikkukaluja näpisteli. Arpapelistä ja porttoloista olen nämä hetaleet saanut; ja ainoa tulolähteeni on viaton taskuvarkaus. Hirsipuut ja kuoliniskut ovat valtateillä liiaksi mahdissa; selkäsauna ja hirttämys ovat minulle kauhistuksena; mitä tulevaan elämään tulee, niin niistä ajatuksista pääsen nukkumalla. -- Saalis, saalis!

(Nuori paimen tulee.)

NUORI PAIMEN. Annas kun lasken: -- joka yhdestoista jäärä -- kahdeksankolmatta naulaa; kahdeksankolmatta naulaa -- punta ja muutamia killinkejä; tuhat viisisataa kerittyä -- mitä tekee niiden villat?

AUTOLYCUS (syrjään). Jos ansa pitää, niin on kurppa minun.

NUORI PAIMEN. Tästä en saa selkoa ilman laskulautaa. -- Annahan olla: mitä pitikään minun ostaa keritsijäisjuhlaamme? "Kolme naulaa sokeria, viisi naulaa korintteja, riisiryynejä", -- mitä se tuo sisareni riisiryyneillä tekee? Mutta isäni on hänet pannut juhlan emännäksi, ja hän osaa käskeä, hän. Hän on sitonut neljäkolmatta kukkavihkoa keritsijöitä varten; he ovat kolmiäänen laulajia kaikki, ja hyviä laulajia, vaikka useimmat ovat tinuria ja paasia, yksi vain puritaani, joka laulaa virsiä säkkipillin säestyksellä. Sitten: "sahramia omenatorttujen keltaamiseksi, muskottikukkaa, taatelia" -- ei, sitä ei ole listassani -- "muskottipähkinöitä seitsemän, yksi tai kaksi pötköä inkivääriä" -- mutta ne minä varaan itselleni -- "neljä naulaa väskynöitä ja sama määrä rusinoita".

AUTOLYCUS. Voi mua, ett'en olisi syntynytkään!

(Kiertelee maassa.)

NUORI PAIMEN. Mitä, mitä, Herran nimessä?

AUTOLYCUS. Apua, apua! Riistäkää vain yltäni nämä ryysyt; ja sitten kuolema, kuolema.

NUORI PAIMEN. Voi, ihmisparka! Parempi, että saisit enemmän ryysyjä verhoksesi, kuin että nuokin vähät menettäisit.