Part 7

Vähitellen vajosi Chamonix-laakso tiheään sumuun, joka kohta peitti lännessäkin olevat vuoret toisen toisensa perästä. Ainoastaan Mont-blanc on vielä yhtä kirkas ja kiiltää kuin kultaisella sädeseppeleellä ympäröittynä. Kohta varjot ulottuvat Dôme du Goûteriin ja Mont-Mauditiin, mutta kunnioittavat vielä Alppien jättiläistä. Ihmetellen noudattelimme tätä valon verkallista hupenemista. Se viipyi viimeksi hetkisen aikaa vuoren kaikkein korkeimmalla huipulla ja jo saatti meihin sitä mieletöntä toivoa, että säilyisi niin koko yön. Mutta muutamain minuutien perästä kaikki peittyi pimeyteen, ja hilpeitä väriä seurasi kuoleman lyijyraskaat varjot. En liioittele: jotka rakastavat vuoria, minun ymmärtävät.

Tätä suurenmoista näky-alaa katseltuamme, ei ollut meillä muuta tehtävänä kuin odotella lähdön hetkeä. Meidän piti lähteä liikkeelle kello 2 aikana aamulla. Itsekukin oikaisi itsensä matrassilleen; mutta nukkumista ei ollut ajattelemistakaan, yhtä vähän kuin puhelemista. Olinpa enemmin tahi vähemmin kamalain ajatusten valloissa: oli kuin yöllä kenttätappelun edellä, se vaan eroituksena, ettei mikään pakoittanut minua tappelemaan. Kaksi ajatus-suuntaa taisteli herraudesta, ja niinkuin pako- ja nousuvesi oli kumpikin vuorollaan voitolla. Toisaalta tulivat kaikki ne epäilykset, joita ymmärrys nostaa näin rohkeata yritystä vastaan. Mitä hyvää on mokomasta seikkailuksesta? Kenellä on siitä hyötyä, jos se onnistuukin? Mutta mikä surun ja katumuksen lähde, jos pahoin käy! Mielikuvatuskin kävi leikkiin osalliseksi ja toi esiin kaikki mahdolliset tapaturmat, joita oli tapahtunut vuorivaelluksilla. Minä näin unta lumisilloista, jotka murtuivat jalkaini alla, tunsin itseni ammottavaan syvyyteen suistuneeksi, kuulin lumivyöryjen jyskettä, jotka tempaisivat minut mukaansa huimaavaan menoonsa, luulin itseni katoavan, tunsin kuolon kylmyyden minut vallanneen ja tein viimeisistä voimistani ponnistuksen kiskoutuakseni irralle!...

Ankara jyminä, jotakin hirmuista tapahtui samassa silmänräpäyksessä.

-- Lumivyöry! Lumivyöry! huusin minä.

-- Mikä hätänä? Mitä teette? kysyi unen pyörryksissä oleva Levesque.

-- Ah! se oli vaan pöytä, jonka painajaiseni pahimmasti ajaessa löin kumoon että jysähti. Tämä jokapäiväistä laatua oleva tapaus sai minun jälleen tointumaan. Minä nauroin peljästykselleni; vastakkainen ajatusjuoksu ja samalla kunnianhimoni saivat taas vallan. Nyt oli ainoastaan itseni varassa että hiukan ponnistelemalla pyrkisin perille, tuolle niin harvoin saavutetulle vuoren kukkulalle! Se olisi voitto yhtä hyvä kuin mikään muu! Tuiki harvoinhan toki tapaturmia sattuu! Mikä näytelmä eikö sieltä ylhäältä nähtäne! Ja mikä tyytyväisyys, kun on saatu tehdyksi mitä muut eivät ole uskaltaneet!

Tällaisilla mietinnöillä rohkaisin mieltäni, ja odotin levollisesti lähdön merkkiä.

Kello 1 tienoilla ilmaisivat oppaiden askelet, heidän kanssapuheensa sekä avattuin ja suljettuin ovien jyske, että hetki lähestyi. Vähän ajan perästä astui Ravenel huoneesemme.

-- Nouskaa ylös, herrat! Ilma on ihana, ja kello 10 aikana arvattavasti olemme kukkulalla.

Yhdellä hyppäyksellä olimme vuoteiltamme poissa ja tuota pikaa puimme päällemme. Kaksi oppaistamme lähti edeltäpäin tietä tutkimaan. He olivat varustetut lyhdyllä, jonka piti näyttää meille tietä, ja heillä oli kirveet muassa että vaikeampiin paikkoihin hakkaisivat pykälöitä. Kello 2 aikana lähdimme kaikki matkalle seuraavassa kulkujärjestyksessä: minun edelläni ja etunenässä Edvard Ravenel; takanani Edvard Simon ja Donatien Levesque; hänen takanaan molemmat kantajamme -- me olimme näetsen ottaneet mukaamme tuvan vahdin Grand Muletistä -- ja jälkimmäisenä koko herra N:n matkue.

Oppaat ja kantajat olivat keskenään jakaneet kapineet. Lähdön merkki annettiin, ja me lähdimme astumaan synkeässä pimeässä, ohjaten kulkuamme etäällä kiiluvaa lyhtyä kohti.

Tässä lähdössä oli jotakin juhlallista. Puhuttiin vaan vähän, ja ympärillämme vallitseva, arveluttava salasuhteisuus valtasi itsekunkin; mutta samalla tunsimme vilkkaan vaikutuksen tästä oudosta ja mieltä ponnistavasta tilasta, joka teki meidät väliä pitämättömiksi niistä vaaroista, jotka voivat meidät kohdata. Maisema ympärillämme oli eriskummainen. Selvästi emme voineet kaikkia eroittaa. Isot, valkoiselle vivahtavat, epäselvät ruhot, tummilla, vähän jyrkemmin esiintyvillä pilkuilla, estivät taivaanrannan näkymästä. Taivaslaki kimelteli omituisella kiillolla. Etäisyydellä, jota ei käynyt määrääminen, näimme lyhdyn epävakaisen valon, ja yön juhlallista hiljaisuutta häiritsi ainoastaan opasten kirveiden karskunta.

Hiljaa ja varovasti astuimme ensimmäistä lievettä Dôme du Goûterin juurta kohti. Kahden tunnin vaivaloisen astumisen perästä tulimme ensimäiselle tasangolle, nimeltä Petit-Plateau, joka on Dôme du Goûterin juurella ja liki 12,000 jalkaa korkealla. Muutamia minuutin levähdettyämme lähdimme taas astumaan, poiketen vasemmalle kädelle lievettä ylöspäin, joka vie Grand-Plateau'lle.

Matkueemme oli tällä välillä jo vähennyt. Herra N. oppaineen erosi meistä, hän kun tunsi niin väsyneensä, että oli pakoitettu kauemmin aikaa levähtämään.

Kellon ollessa noin puolivälissä viisi aamukoitto alkoi elähdyttää taivaanrantaa. Nyt kiipesimme viimeisen penkeren Grand-Plateau'lle, jonne vaaratta tulimme. Nyt olimme enemmän kuin 12,000:nen jalan korkeudella. Aamiainen, jonka täällä söimme, oli pian suoritettuna. Vasten luuloa oli Levesque'llä ja minulla hyvä ruokahalu, mikä oli hyvä merkki. Oppaat olivat mitä paraalla tuulella ja katsoivat menestyksemme ihan varmaksi. Minä puoleltani arvelin heidän liian pikaisesti päättävän.

Aamiaisen jälkeen levähtäessämme herra N. saapui luoksemme. Me kaikin mokomin vaadimme häntä ottamaan jotakin ruokaa, mutta hän pani jyrkästi vastaan. Hänellä oli se näissä tienoissa niin tavallinen, tempovainen vatsan-kuroutuminen, ja hän tunsi itsensä kovin menehtyneeksi.

Grand-Plateau ansaitsee omituisen selityksensä. Oikealla kädellä kohoaa Dôme du Goûter. Keskellä on Mont-blanc, 2,700 jalkamittaa ylemmä kohoava. Vasemmalla kädellä näkyy Mont-Rouge ja Mont-Maudit. Tämä ääretön pyörö-teateri kimeltelee yleensä huikaisevan valkoisena. Joka suunnalla näkyy suunnattomia rotkoja. Erääsen semmoiseen hukkui 1820 kolme niistä oppaista, jotka seurasivat tohtori Hamelia ja översti Andersonia. 44 vuotta sen jälkeen sai eräs toinen opas, Ambroise Couttet, surmansa samassa paikassa.

Suurinta varovaisuutta on vaarinotettava tätä tasankoa kuljettaissa, sillä usein tavataan lumella peitettyjä rotkoja. Paitsi sitä tapahtuu sinne lumivyöryjä tuontuostakin. Lokakuun 13 päivänä 1866 musertui eräs englantilainen matkailija ja kolme hänen oppaistansa Mont-blancilta tulleen lumivyöryn alle. Varsin vaarallisen työn perästä onnistui löytää kolmen oppaan ruumiit. Toivottiin joka silmänräpäys tapaavansa englantilaisenkin ruumis, kun uusi lumivyöry solahti edellisen päälle ja pakoitti työntekijät luopumaan yrityksestä.

Kolme tietä oli nyt meille tarjona. Tavallinen tie, joka menee vasemmalle kädelle Mont-Mauditin juuritse eräänlaisen viettävän, Porche eli Corridor nimellisen laaksokäytävän kautta, vie ei kovin päällepääsemättömäin jyrkänteiden yli Mont-Rougen ensimäiselle kalliopenkerelle.

Toinen tie, jota vähemmin käytetään, poikkeaa oikealle kädelle Dôme du Goûterin yli ja vie Mont-blancin kukkulalle harjaa pitkin, joka yhdistää nämä molemmat vuoret. Kolme tuntia täytyy seurata tietä, jolla päätä huimaa, ja kiivetä erästä jyrkkää jääseinää myöten, jonka nimi on Bosse-du-Dromadaire.

Kolmas tie on se että noustaan suoraan Corridorin nenälle, kiipeämällä noin 750 jalkaa korkean jääseinän päälle, joka kulkee rinnatusten Mont-Rougen ensimäisen kalliopenkeren karissa.

Koska oppaat sanoivat ensimäisen tien olevan salvattuna muutamilla äsken syntyneillä rotkoilla, jotka tekivät sen perin mahdottomaksi kulkea, ei auttanut muu kuin valita niistä toisista toinen. Minä osaltani äännöstin Bosse-du-Dromadairen yli menevää; mutta se katsottiin kovin vaaralliseksi, ja nyt päätettiin käydä käsiksi siihen jääseinään, joka vie Corridorin nenälle.

Päätöksen tehtyä on parasta hetikohta panna se toimeen. Siispä menimme Grand-Plateaun yli ja tulimme sen tosiaankin peljättävän, eteemme kohoavan esteen juurelle.

Jota pitemmälle etenimme, sitä pystysuoremmalta näytti meistä vuorenkyljen kaltavuus. Siihen lisäksi tuli useita rotkoja vuoren juurella, jotka heti alussa olivat välttyneet huomioltamme.

Yhtähyvin ryhdyimme tuohon työlääsen nousemiseen. Etupäässä oleva opas teki kirveellään ensimäisen kolon jäähän, jonka perästä toinen sen laajensi ja valmisti. Ennätimmepä kaksi askelta minuutissa. Jota ylemmä nousimme, sitä jyrkemmiksi rinne kävi. Jopa seisahtuivat oppaatkin hetkisen ajaksi neuvoittelemaan; he puhuivat maakuntansa kielimurretta ja näkyivät olevan erimieliset, mikä ei hyvää ennustanut. Viimein tuli niin jyrkkä, että hattuni lippu koski ylempänä minua olevan oppaan pohkimoon. Sinkoilevat jääpalaset ilmankin veivät minulta näön vähäksi aikaa ja tekivät tilani tuiki ikäväksi. Nyt aloin oppaita puhutella:

-- Kuulkaapas, sanoin minä, hyvä kyllä voi olla nousta tällä keinoin. Tosin ei tämä mikään mukava tie ole, sen tunnustan, mutta mahdoton ei se kumminkaan ole. Mutta sanokaapa minulle eräs tähdellinen asia: millä keinoin pääsemme alas jälleen?

-- Oh, herraseni! vastasi Ambroise Ravenel, kotiin palatessa lähdemme toiselle tielle.

Jo vihdoin viimein, kahden tunnin vaivaloisten ponnistusten perästä ja hakattuamme enemmän kuin neljäsataa astinta tähän hirmuiseen nousupaikkaan, saavuimme voipuneina Corridorin nenälle.

Siellä menimme erään loivan lumilakean yli, pitkin erästä suunnattoman suurta halkeamaa, joka sulki tien. Tuskin olimme toisaalle kääntyneet, ennenkuin ihastuksen huuto pääsi rinnoistamme. Oikealla kädellä meillä oli Piemont ja Lombardian tasamaat jalkaimme alla. Vasemmalla puolella kohottivat vankat, Pennini-Alpit ja Oberland verrattomat, lumenpeittoiset huippunsa. Ainoastaan Mont-Rosa ja Mont-Cervin olivat vielä ylempänä meitä, mutta kohtapa oli tuleva meidän vuoromme olla heitä ylempänä.

Tämä ajatus palautti meidät työhömme. Me käänsimme silmämme Mont-hlancia kohti ja hämmästyimme.

-- Oi Jumala! kuinka pitkä hän vieläkin on, tuo jättiläinen! puhkesi Levesque sanomaan.

-- Ja kuinka korkea! lisäsin minä.

Yritys näytti tosiaankin hurjalta. Tuo mainio, hirvittävä vuorenkylki, joka oli välttämättömästi kuljettava, seisoi edessämme 50:nen pykälän kaltavana. Mutta kiivettyämme Corridorin jääseinän päälle, ei mikään voinut meitä peljättää. Me levähdimme puolen tuntia ja jatkoimme sitte vaellustamme; mutta kohtapa huomasimme ilmakehän suhteet melkeästi muuttuneiksi. Aurinko paahti hirmuisesti; sen säteiden heijastus lumesta lisäsi tuskaamme. Oheneva ilmakin alkoi tuntua ylen vaivaloiselta. Me menimme verkalleen eteenpäin, tiheään levähdellen, tulimme Mont-Rougen toiselle kalliopenkerelle ja olimme vihdoin viimein Mont-blanc'in juurella. Vuori kohosi yksinään ja majesteetillisesti 600 jalkaa ylemmä meitä. Mont-Rosakin oli alamaiseksi antaunut.

Levesque ja minä olimme nääntyä väsymyksestä. Mitä herra N:ään tulee, joka Corridorin nenällä oli saavuttanut meidät, miltei sopinut sanoa, että hän oli tunnoton ohenneen ilman vaikutuksille, sillä hän oli, niin sanoaksemme, herjennyt hengittämästä.

Jo vihdoin aloimme viimeistä pengertä kiivetä. Tuskin olimme ottaneet kymmentä askelta, kun seisahduimme tuntiessamme perin mahdottomaksi mennä edemmä. Kurkun tuskallinen kuroutuminen teki hengityksen vielä työläämmäksi. Jalkamme kielsivät meiltä palveluksensa, ja nyt oivalsin Jacques Balmat'in lauseen, että jalkansa eivät tuntuneet pysyvän pystössä ilman housuin avutta. Mutta jos ruumis rukoili armoa, niin sielu vastasi jäykästi: ylemmä! vielä ylemmä! salpasi epätoivoiset valitushuudot ja hääsi rääkättyä ruumisrukkaa vastustamattomasti eteenpäin. Näin menimme les Petits-Mulets nimisten kallioiden yli, ja kahden tunnin ihmisellisiä enempäin ponnistusten perästä seisoimme vihdoin Mont-blanc'in laella.

Kello oli 20 minuutia yli kahdentoista.

Voittoriemu sai meidät unhottaneiksi väsymyksemme ja kärsimisemme. Jos siis vihdoinkin olimme saavuttaneet tämän vuorenkukkulan, jota niin mahtavana kunnioitetaan. Me olimme kaikkia muita vuoria ylempänä, ja tämä ajatus, jonka ainoastaan Mont-blanc voi synnyttää, sai sydämemme paisumaan. Se oli kyllästytettyä kunnianhimoa, ja minulle erittäin toteutunut unelma.

Mont-blanc on Europan korkein vuori. Ainoastaan muutamat Asiassa ja Amerikassa ovat korkeampia, mutta mikä ilo on kiivetä niille, kun ei toki milloinkaan voi päästä korkeimmalle kukkulalle, vaan täytyy jäädä alemma ja tunnustaa itsensä voitetuksi.

Toiset, esimerkiksi Mont-Cervin, ovat erittäin vaikeat päästä päälle, mutta missä nyt seisomme, meillä on Mont-Cervin 1,200 jalkaa alempana meitä.

Ilmankin, mitä näytelmää emmekö nauti vaivaimme palkinnoksi. Alinomaa sekainen taivas oli saanut synkänsinisen värihunnun. Aurinko, osan säteitään menettänyt, oli kadottanut kirkkautensa, miten osittaisessa auringon pimenemisessä. Tämä ilmiö, johon on syynä ilman oheneminen, oli sitä enemmin silmiin pystyvä kuin vuoret ja lähiset kedot oikein uivat valossa, niin että taisimme vaarinottaa milteipä pienimmätkin erityisyydet.

Taivaanrantaamme rajoitti itä-etelässä Piemont ja loitompana Lombardian tasamaat. Lännen puolella meillä oli Savojin ja Dauphinéen vuoriharjanteet ja niiden takana Rhône-virran laakso; länsipohjoisessa Genèven järvi ja Juran vuorenselkämä, ja etelässä selittämätön sekasoka vuoria ja jäätiöitä, josta kohoavat Mont-Rosan, Mischabel-hörnerin, Mont Cervinin, Weisshornin mahtavat kukkulat, joka viimeksi mainittu kuuluisan vuorenvaeltajan Tyndallin arvostelun mukaan on kaunein niistä kaikista, ja loitompana Jungfrau, Monch, Eiger ja Finsteraarhorn.

Silmänkantomme eli näkömatkamme pituutta ei käy arvaaminen 28 peninkulmaa vähemmäksi. [Tässä tarkoitetaan Englannin peninkulmia, joita menee 6-2/3 Suomen peninkulmaan.] Vähintään 56 peninkulmaa avara panorama oli siis silmäimme eteen paljastettuna.

Erityinen asianhaara vielä lisäsi näytelmän ihanuutta. Italian puolella tuli pilviä leijuillen Pennini-Alppien kautta, mutta peittämättä niiden kukkuloita. Kohta saimme silmäimme alle toisen ja matalamman taivaan, pilvimeren, josta kokonainen saaristo lumenpeittoisia kukkuloita kohosi. Tämä oli niin ihmeellisen ihanata, että suurimmiltakin runoilijoilta puuttuisi sanoja sitä selittämään.

Mont-blanc'in kukkula on harjanne, joka ulottuu länsipohjoisesta itäpohjoiseen päin, on kaksisataa jalkaa pitkä ja enemmän kuin kolmea jalkaa leveä korkeimmalta paikalta. Sitä sopisi verrata kaatuneesen laivaan, jonka emäpuu on taivasta kohti.

Lämpömäärä oli, vastoin tavallisuutta, sangen korkea, nimittäin 10 pykälää jäätökohdan päällä. Ilma oli melkein ihan tyyni. Ainoastaan silloin tällöin tuntui vieno tuulahus idästä päin.

Opastemme ensimäisenä huolena oli asettaa meidät riviin Chamonix-laaksoa vastakkain, että siellä voitaisiin lukea kuinka monta olimme ja saada vakuutus siitä ettei ketään puuttunut. Joukko matkailijoita oli mennyt Breventille ja Jardinille pitämään silmällä kiipeämistämme.

Mutta eipä ole siinä kyllä että on noustu Mont-blanc'ille; täytyypä ajatella alaskin tuloa. Hankalin, joskin ei vaivaloisin, tehtävä on jälellä. Ilmankin emme lähde kaipauksetta paikalta, jonka niin suurella vaivalla valloitimme. Ponnin, mikä ajoi meitä noustessa, voiton ja vallitsemisen tarve, yhtä luonnollinen kuin käskeväinen, nyt puuttuu; nyt kuljetaan innotta ja katsotaan usein taaksensa.

Päätöksemme on kumminkin tehtävä. Sittekuin vanhan tavan mukaan olimme tyhjentäneet pikarillisen sampanjaa Mont-blanc'in kunniaksi, lähdimme paluumatkalle. Olimme viipyneet tunnin ajan vuoren kukkulalla. Kulkujärjestys oli siten muutettu, että herra N:n matkue meni edellä, ja että, hänen oppaansa Paccardin neuvosta, me kaikki olimme yhteen köyteen kiinnitetyt. Herra N:n voipumus-tilan tähden oli putous peljättävänä, missä kaikkein meidän yhteisiä voimia tarvittiin tapaturman estämiseksi. Onneksi toki häneltä puuttui vaan voimia, ei tahtoa. Mitä olimme peljänneet, kävi toteen. Ensimmäiseltä penkereltä alas mentäissä herra N. useita kertoja horjahti. Erinomaisen voimakas ja taitava oppaansa onnistui toki pitämään häntä kiinni; mutta meidän oppaamme, syystä peljäten että me kaikki voisimme pudota ynnä hänen kanssansa, tahtoivat eroittaa meidät siitä toisesta matkueesta. Levesque ja minä panimme sitä vastaan, ja mitä tarkimpata varovaisuutta vaarinottaen tulimme ilman sen enempää vaaraa tämän huimaavan jyrkänteen juurelle. Mikään silmänharhaus ei ollut enään mahdollinen; lähes pohjaton syvyys oli jalkaimme alla, ja muutamat irtauneet jääpalaset, jotka viuhkaen lensivät ilman läpi juuri likitsemme, osoittivat tien jolle matkue tulisi lähtemään, jos joku meistä väärään astuisi.

Päästyämme tältä vaaralliselta paikalta, aloin taas hengitellä. Nyt tulimme niille luisummille liepeille, jotka vievät Corridorin nenälle. Lumi oli lämpimästä löyhistynyt, niin että monesti vajosimme polvia myöten, joten vaellus tietysti kävi paljoa työläämmäksi. Me noudatimme yhä edelleen aamupäiväisiä jälkiämme, ja minua hämmästytti juuri se, kun Gaspard Simon virkkoi minulle:

-- Millekään muulle tielle emme saata lähteä; Corridoria myöten on mahdoton päästä, eikä auta meitä muu keino kuin astua alas samaa jyrkkää seinää, jonka päälle aamulla niin suurella vaivalla ryömimme.

Minä ilmoitin Levesquelle tämän ei juuri suloisen uutisen.

-- Pelkään vaan, lisäsi Gaspard Simon, ettemme saatakaan pysyä kaikki toisiimme sidottuina. Muuten saamme nähdä, miten herra N:n onnistuu yrityksessään.

Me lähenimme tuota hirmuista seinää. Herra N:n matkue alkoi mennä alas, ja me kuulimme ne vilkkaat sanat, mitkä Paccard puhui hänelle. Rinne oli niin jyrkkä, että kohta emme nähneetkään herra N:ää emmekä oppaitansa, vaikka kaikki olimme samaan köyteen kiinnitettyinä.

Heti kun Gaspard Simon, joka kulki edelläni, taisi nähdä miten asiat olivat, pysähtyi hän ja selitti, vaihdettuansa virkaveljeinsä kanssa muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, että oli aivan välttämätöntä erouta herra N:n matkueesta.

-- Teistä vastaamme, lisäsi hän, mutta emme saata vastata muista, ja jos he putoavat, niin mekin putoamme.

Näin sanottuaan hän leikkasi köyden poikki.

Kovalta tuntui tähän mukautua; mutta oppaamme olivat jäykät. Nyt ehdoitimme siis, että kaksi heistä auttaisi herra N:n oppaita. He suostuivat siihen mielellänsä, mutta varaköyden puutteessa eivät tainneet panna ehdoitusta toimeen.

Me alotimme siis tuon hirvittävän alasmenon. Yksi vaan liikahti aina kerralla, ja samassa silmänräpäyksessä kun hän oli muuttava jalkaansa vakuuttivat toiset jalkansa niin lujasti kuin mahdollista, kestääksensä sysäystä, jos hän luiskahtaisi. Etummaisella oppaalla, Edvard Ravenelilla, oli vaarallinen tehtävä; hänen piti korjata ne pykälät, joita edellä oleva matkue oli enemmin tahi vähemmin hävittänyt.

Me laskeusimme verkalleen ja niin varovasti kuin suinkin. Tiemme vei meitä suoraan erästä rinteen juurella olevaa rotkoa kohti. Tätä rotkoa emme olleet ylösnoustessamme havainneet; mutta nyt se huikaisi näkömme viberjältä vipajavalla kidallansa, Alasnoustessamme irtauneet jääjärkäleet hurahtelivat ohitsemme ja katosivat kuin Minotauron nieluun, se vaan eroituksena, että Minotauron nielu ummistui joka palan perästä, jota vastoin juopa jalkaimme alla alinomaa piti kitaansa auki ja näytti odottavan isompaa suupalaa kyllänsä saadaksensa. Nyt oli kysymyksenä miten emme joutuisi sen suupalaksi, ja sitä ahkeroimisemme tarkoittivat. Välttääksemme tätä heijaisevaa laitosta, tätä siveellistä huimausta, jos niin saanen sanoa, teimme muutamia heikkoja yrityksiä laskeaksemme leikkiä tästä vaarallisesta tilastamme, jossa vuorivuohikin olisi toivottomaksi joutunut. Kävimmepä niinkin pitkälle että hyräilimme muutamia Offenbachin laulelmia; mutta puhuakseni totta, täytyy minun tunnustaa, että pilapuheemme olivat raukeita ja laulumme huonoa. Me teimme kuin pimeän arat, jotka laulavat pimeässä mieltänsä rohkaistaksensa.

Näin häälyimme elämän ja kuoleman vaiheilla tunnin ajan, joka tuntui meistä iankaikkisuudelta, kun jo vihdoin viimein astuimme vakavalle maaperälle. Siellä alhaalla tapasimme herra N:n ja oppaansa hyvässä tallessa.

Muutamia minuutia levähdettyämme jatkoimme vaellustamme.

Ollessamme lähellä Petit-Plateau'ta, Ravenel yhtäkkiä seisahtui ja sanoi, kääntyen puoleemme:

-- Katsokaapa mikä lumivyöry! Se on tehnyt jälkemme tuntumattomiksi.

Suunnattoman suuri jäämöhkäle oli pudonnut Dôme du Goûterista ja peitti kokonansa sen tien, jota aamulla olimme seuranneet mennessämme Petit-Plateaun yli. Tämän lumivyöryn suuruutta en saata arvata viittäsataa kuutio-meteriä vähemmäksi. Jos se olis irtaunut ylösnoustessamme, olis vielä yksi kova onni lisännyt Mont-blancin jo ennestään kovin suurta kuolleiden-luetteloa.

Tämä uusi este pakoitti meidät joko hakemaan uutta tietä tahi kulkemaan pitkin lumivyöryä. Väsyneesen tilaamme nähden tämä viimeksi mainittu keino epäilemättä olis ollut paras; mutta siinä oli paha vaara tarjona. 60:nen jalan korkuinen jäämöhkäle, joka jo oli osaksi irtaunut Dôme du Goûterista, jossa se vaan yhdestä kyljestään oli kiinni, rippui mentävän tien päällä. Tuo suunnaton möhkäle näytti olevan tasapainossa, mutta hyvin helposti voi tapahtua, että se vähäinen väräjäminen, minkä käynnillämme aikaansaattaisimme, panis sen vyörähtämään. Oppaat keskenään neuvoittelivat. Itsekukin heistä tutki tarkoin kiikarilla sitä halkeamaa, mikä oli syntynyt vuoren ja uhkaavan möhkäleen välille. Tämän terävät ja verekset kulmat osoittivat, että murre oli veres, todenmukaisesti lumivyöryn putoamisen synnyttämä.

Neuvoiteltuaan oppaat päättivät, koska oli mahdotonta muuta tietä löytää, koettaa tuota vaarallista kulkua.

-- Meidän täytyy astua hyvin joutuisasti, vieläpä juostakin, jos mahdollista, he sanoivat, ja viiden minuutin perästä olemme ilman vaaratta. Eteenpäin! herrat, vielä viimeinen ponnistus!

Juosta viisi minuutia voi väsyneelle näyttää vähältä asialta; mutta meille, jotka olimme jo panneet viimeiset voimamme, näytti mahdottomalta sitäkään vähäistä aikaa juosta pehmeässä lumessa, johon usein upposimme polvia myöten. Luotimme kumminkin vielä kerran pontevuuteemme ja onnistuimmekin ilman seikkailuksitta, kun kolme tahi neljä kuperkeikkaa luetaan pois, pääsemään tämän vaarallisen paikan sivu.

Viipyipä jonkun ajan, ennenkuin toivuimme tästä ankarasta ponnistuksesta. Niinpä heittäysimmekin lumikinokselle, nihki väsyksissämme, mutta, hyvin ymmärrettävästi, iloisina sydämissämme. Suurimmat vastukset loivat voitetut, ja jos joitakin vaaroja vielä oli jälellä, taisimme kohdata niitä enempää pelkäämättä.

Toivoen saada nähdä lumivyöryn putoavan, pitkitimme levähystämme; mutta turhaan odotimme. Päivä kun oli pitkälle kulunut eikä ollut viisaasti tehty viipyä näillä jää-aavikoilla, päätimme jatkaa vaellustamme, ja kello 5 paikoilla tulimme tuvalle Grand-Muletin luona.

Levottoman yön vietettyämme ja kuumetaudin ahdistellessa, ankaran helteen johdosta, jota olimme kärsineet, hankkiusimme Chamonixiin palataksemme; mutta ennen lähtöämme kirjoitimme erääsen tuvassa sitä varten säilytettyyn kirjaan omat ja matkakumppaliemme nimet ja matkan pää-asialliset seikat.

Kello 8 aikana lähdimme matkalle Chamonixiin. Pääsy Bossons-jäätiön yli oli vaikea, mutta vaaraa ei ollut mitään.

Puolen tunnin matkan päässä Chamonix'ista tapasimme muutamia englantilaisia matkailijoita, jotka olivat odottaneet tuloamme. Meidät havaittuansa he tulivat herttaisesti meitä vastaan, onnittelemaan meitä menestykseemme. Eräs heistä esitti meille vaimonsa, täydellisesti sivistyneen naisen. Suurilla viivauksilla kuvailtuamme matkustuksemme, sanoi rouva meille sydämestä tulevalla mielen osoituksella:

-- Kuinka suuresti eikö teitä kadehdita! Antakaa minun koskea alppi-sauvoihinne!

Nämä sanat varmaan tulkitsivat kaikkein ajatuksia meidän suhteemme.