Part 6

Ennen pitkää otuksen ajo kävi helpommaksi ja antoisammaksi. Vesilintuja palasi isoja parvia. Usein ammuttiin eräänlaisia suorsia, joiden liha oli erittäin makea. Pyssymiehillä ei ollut muuta vahinkoa valitettavana kuin että menettivät kaksi koiristansa, jotka saivat surmansa, kun käytiin viidenkolmatta peninkulman takana etelässä päin tutkimassa jäiden tilaa.

Helmikuu alkoi ankaroilla myrskytuulilla ja runsaalla lumentulolla. Keskilämpömäärä aleni vielä kerran 25 pykälään jäätökohdan alla, mutta siitä ei ollut likimäärinkään niin paljon vastusta kuin ennen. Auringon näkeminen, joka kohosi yhä korkeammalle taivaanrannan yli, elähdytti kaikkia toivolla pikaisesta lopusta näille vaivaloisuuksille. Näyttipä niinkuin taivas olisi säälinyt heitä, sillä tämä vuosi tuli olemaan tavattoman lämmin. Maaliskuulla nähtiin muutamia korppia aluksen ympärillä laukuilevan. Louis Cornbutten onnistui ampua pari kurkea, jotka matkallaan pohjaan päin olivat eksyneet aina tänne asti. Etelässä päin käydessä nähtiin niinikään metsähanhi-parvia.

Muuttolintujen paluu ennusti huojennusta pakkasessa. Kuitenkaan ei ollut siihen kovin paljon luottamista, sillä tuulen käännyttyä tahi kuun-vaiheen tultua lämpömäärä aleni yhtäkkiä, ja merimiesten täytyi silloin taas käydä varokeinoihinsa pakkasta vastaan. He olivat jo polttaneet kaikki aluksen pastingit, ruhvin, jossa ei asuttu, ja ison osan irtanaisesta kannesta. Olipa siis tarpeesen, että talvi sai loppunsa. Onneksi pakkanen maaliskuun keskipaikoilla aleni kuuteentoista pykälään. Marian työnä oli valmistaa uusia vaatteita tulevaksi kevääksi.

Keväisen päiväntasauksen jälkeen asui aurinko alinomaa taivaanrannan päällä. Kahdeksan kuukauden alituinen päivä oli alkanut. Tämä alinomainen valo ja tasainen, vaikka vielä ylen vieno lämpö alkoi tuntuvasti vaikuttaa jäihin.

Suurta varovaisuutta vaadittiin _La Jeune-Hardieta_ lykätessä siltä korkealta jäämöhkäleeltä, millä se lepäsi. Alus pönkittiin sentähden huolellisesti, ja etuisammalta näytti odottaa, kunnes jää lähtönsä aikana murtuisi; mutta alemmat jääkappaleet, jotka koskivat jo melkoista lämpimämpään veteen, sulivat vähitellen pois ja priki vajosi nähtävästi. Huhtikuun ensimäisinä päivinä oli se saanut luonnollisen tasakonsa jälleen.

Huhtikuulla tuli runsaita sateen roikkauksia, ja niistä syntynyt vesikerros edesautti voimakkaasti jäiden heikontumista. Lämpömittari näytti nyt kymmentä pykälää nollan alla. Muutamat merimiehistä heittivät nyt hylkeennahka-vaatteensa pois, eikä tarvittu enää yötä ja päivää pitää valkeata kamiinissa. Väkiviinavarastoa, jota vielä oli vähän jälellä, käytettiin ainoastaan atrian valmistuksessa.

Kohta alkoivat jäät kumisten tärähdellä. Railoja syntyi siellä ja täällä, eikä ollut kauas jäälle hyvä mennä. Monta kertaa tapahtui, että väki putosi veteen, vaikka onneksi kylmä kylpy jäi ainoaksi seuraukseksi.

Tähän aikaan palasivat hylkeet, ja niitä käytiin usein ajamassa, koska niiden rasvasta voi olla hyötyä.

Kaikki olivat hyvissä voinnissa. Aika kulutettiin lähdön valmistuksilla ja otuksen ajolla. Louis Cornbutte kävi usein jäätä tutkimassa ja päätti, etelään päin ulottuvan rannikon laadun suhteen, valita eteläisen väylän. Jäiden lähtö oli jo alkanut useilla paikoin, ja muutamia irtanaisia jäämöhkäleitä nähtiin jo ajelevan merelle päin. Huhtikuun 25 päivänä laitettiin priki kuntoonsa. Purjeet olivat mitä paraassa kunnossa, ja erinomaisella ilolla näkivät nyt merimiehet niiden tuulesta pullistuvan. Alus tärisi, se kun oli tullut vesilinjalleen jälleen, ja vaikka se ei vielä päässyt liikkumaan, oli se toki luonnollisessa elementissään.

Toukokuulla tapahtui jäiden lähtö pikaisesti. Rannikkoa peittävä lumi suli joka paikasta, muuttuen sakeaksi möhjäksi, joka teki rannan pian luoksepääsemättömäksi. Vähäisiä kanervapälviä alkoi näkyä siellä ja täällä. Lämpömittari nousi viimein nollakohdan yli.

Kahtakymmentä peninkulmaa laivaa etelämpänä olivat jäämöhkäleet täydellisesti irtautuneet ja alkaneet vaelluksensa Atlantin valtamerelle. Vaikka meri ei vielä ollut auki juuri prikin ympärillä, oli kuitenkin aukkoja syntynyt jäähän, joita Louis Cornbutte aikoi käyttää eduksensa.

21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan, käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan. Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui, että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan, Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä kiitollisuuden hymy palkinnoksi.

_La Jeune-Hardie_ pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.

Elokuun 16 päivänä tuli _La Jeune-Hardie_ Dunkerquen näkyville. Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.

MONT BLANC VUORELLE NOUSU.

Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.

Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.

Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli, joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse, joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.

Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat, ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.

-- Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin koettakaa onneanne.

Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa täydellisesti harjaantunut.

Kumppalina matkallani oli minulla maanmieheni ja ystäväni Donatien Levesque, matkailija sielun ja sydämen pohjasta ja uuttera käymämies, joka edellisen vuoden alulla oli tehnyt oppia tuottavan ja monesti vaivaloisen retken Pohjois-Amerikassa. Hän oli jo kuljeksinut mainittua maata monelle eri suunnalle ja oli juuri lähtemäisillään New-Orleansiin pitkin Missisippi-virtaa, kun sota ehkäisi hänen tuumansa ja kutsui hänet Ranskan maahan. Sittemmin tapasimme toisemme Aix-les-Bainsissa ja päätimme vesihuusauksen perästä yhdessä matkustaa Savojiin ja Schweitziin.

Donatien Levesque tiesi aikeeni, ja koska terveytensä, miten luuli, ei sallinut hänen lähteä tälle pitkälliselle vaellukselle jäätiöiden yli, niin pidettiin se tuuma, että hän Chamonix'issa odottaisi paluutani ja poissa ollessani tavallisuuden mukaan kävisi Montanvers-jäätiöllä.

Kuultuansa minun aikovan Breventille, ystäväni ei epäröinyt lähteä kanssani. Nousu Breventille on muuten miellyttävimpiä retkiä joita voi tehdä Chamonix'ista. Tämä vuori, joka on 8,500 jalkamittaa korkea, on Aiguilles-rouges nimisen vuoriharjanteen pitke, joka kulkee länsi-etelästä itäpohjoista kohti, yhtä suuntaa Mont-blanc vuoriharjanteen kanssa, jonka kanssa se muodostaa ahtaan Chamonix-laakson. Breventin keskellisen aseman johdosta vastapäätä Bossons-jäätiötä sopii tältä vuorelta miltei koko heidän retkellään nähdä ne matkueet, jotka tohtivat kiivetä Alppien jättiläiselle. Tästä syystä käykin siellä paljon ihmisiä.

Kello seitsemän aikana aamulla lähdimme matkalle. Siellä en voinut olla ajattelematta Balmat'in arveluttavia sanoja. Olivatpa vähällä saattaa minut hämille. Kysyin siis oppaalta:

-- Oletteko käyneet Mont-blancilla?

-- Olen, vastasi hän, kerran käynyt, ja siitä on minulle kylliksi. En aio tehdä sitä toista kertaa.

-- Hitto niinkin! ja minä, joka juuri aion sitä koettaa!

-- Se on vallassanne, herraseni, mutta minä en saata tulla kanssanne. Vuori ei ole hyvällä tuulella tänä vuonna. Useita yrityksiä nousta sinne on tehty, mutta ainoastaan kaksi on onnistunut, ja viime kerralla täytyi kahdesti palata. Muuten on onnettomuus viime vuonna hiukan laimentanut harrastajain intoa.

-- Onnettomuusko? Mikä onnettomuus?

-- Kah, ettekö olekaan siitä kuulleet? Matkue, jossa oli kymmenen opasta ja kantajaa sekä kaksi englantilaista, lähti syyskuun keskipaikoilla matkustamaan Mont-blancille. He nähtiin pääsevän kukkulalle asti, mutta sitte muutamain silmänräpäysten perästä pilveen katoavan. Pilven hajauttua ei näkynyt ketään. Ne kaksi englantilaista ynnä seitsemän opasta ja kantajaa tuuli oli pyhkäissyt pois ja todenmukaisesti syössyt Brenva-jäätiölle. Vastoin ahkeroimpia etsinnöitä ei ole onnistunut löytää heidän ruumiitansa. Ne kolme muuta miestä löydettiin 450 jalkamittaa alempana kukkulata, likellä Petit-Mulets'iä. Heidän ruumiinsa olivat jäämöhkäleinä.

-- Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat? sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!

Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla nekin, jotka sieluni pimittivät.

Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä merkkiä pitkällisestä häviämisestä.

Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki, joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin (etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä, näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa niiden sekaan.

Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle vielä outoa maailmata.

Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.

Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä parhaimmiksi.

Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse. Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän hämmennystä valmistuksissa.

Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin, eilisen oppaani.

-- Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.

-- Totta kaiketi, vastasin minä. Eikö mielestänne hetki ole hyvästi valittu?

Hän viipyi moniaita silmänräpäyksiä ja vastasi sitte hymyillen:

-- Te olette minun matkustajani; minä saatin teidät eilen Breventille ja minun on siis vaikea luopua teistä. Jos siis aiotte sinne ylös, niin tulen kanssanne, jos tyydytte tarjoukseeni. Siihen on teillä oikeus, sillä kaikille vaarallisille retkille on matkustajalla, jos niin tahtoo, valta itse valita oppaansa. Soisin vaan, että paitsi minua ottaisitte oppaiksenne veljeni Ambroise Ravenelin ja orpanani Gaspard Simonin. Ne ovat nuoria ja ripeitä miehiä, joita kyllä yhtä vähän kuin minua mokoma matkustus ihastuttaa, mutta jotka eivät hätäile kun tosi tulee. Minä vastaan heidän puolestaan niinkuin omastanikin.

Nuorukainen vaikutti minussa luottamusta. Minä myönnyin hänen tarjoukseensa ja palasin hetikohta antamaan herra Balmat'ille tietoa valinnostani. Mutta tämä oli jo käynyt toimenpitoon asiasta ja lähettänyt sanan vuorossa oleville oppaille. Toinen niistä Edvard Simon oli vastannut, olevansa valmis lähtemään, ja toiselta, Jean Carrier'ilta odotettiin vastausta. Epäilemistä ei ollut, sillä tämä mies oli jo yhdeksänkolmatta kertaa noussut Mont-blancille. Olin siis suuressa pulassa. Oppaat, jotka olin luvannut ottaa olivat kaikki Chamonixin naapurikunnasta, Argentierestä, jonka tähden edellisestä paikkakunnasta olevat oppaat syyttivät Raveneliä vehkeilemästä sukulaistensa eduksi, mikä oli vastoin ohjesääntöä.

Riidan ratkaistakseni otin Edvard Simoninkin, joka jo oli tehnyt valmistuksensa.

Hänestä minulla ei ollut mitään hyvää, jos tulisin olemaan yksinäni matkalla, mutta hän oli välttämättömästi tarpeellinen, jos ystäväni päättäisi lähteä kanssani.

Laitettuani tämän asian selville, menin sopimaan asiasta Donatien Levesquen kanssa. Minä tapasin hänen nukkumasta sen vanhurskaan unta, joka päivällä ennen oli vaeltanut viisitoista kilometeriä vuoria. Oli vähän työlästä saada häntä heräämään; mutta tempaistuani pois ensistäkin peiton, sitte pään-alaisen ja viimein matrassinkin, onnistuin saamaan hänet ymmärtämään, että hankkiusin tuohon suureen vaellukseen.

-- No niin! sanoi hän haukotellen, minä lähden mukaan Grands-Mulets'ille ja odotan siellä paluutanne.

-- Hyvä! vastasin minä, minulla on juuri yksi opas liikaa, jonka pyydän saada liittää teihin.

Me ostimme jäätikkö-vaellukseen välttämättömät kaapineet. Raudoitetut sauvat, karkeasta verasta tehdyt säärystimet, viherjät silmälasit, jotka hengenpitävästi suojelivat silmiä, turkkinahalla sisustetut hansikat, viherjät harsot ja kompassit -- ei mitään unhotettu. Me ostimme kolminkertaisilla pohjilla varustetut saappaat, jotka oppaat nauloittivat. Tämä jälkimäinen asia on mitä tähdellisintä, kun semmoisella retkellä on silmänräpäyksiä, jolloin luiskahus olis sama kuin kuolema, ei ainoastaan luiskahtavalle itselleen vaan koko matkueellekin.

Meidän ja oppaiden valmistuksiin meni noin kaksi tuntia. Kahdeksan aikana tulivat hevois-aasimme, ja me lähdimme viimein matkustamaan navetoille Pierre-Pointue'n luona, jotka ovat 3,000 jalkaa korkeammalla kuin Chamonix ja 8,400 jalkaa alempana Mont-blancin kukkulata.

Pierre-Pointue'n luokse saavuttuamme, tapasimme siellä erään spanialaisen matkailijan, herra N:n, jota seurasi kaksi opasta ja yksi kantaja. Ensimäinen oppaansa, Paccard, oli sukulainen sille tohtori Paccardille, joka Jackues (Jaakko) Balmat'in kanssa lähti ensi kerran nousemaan Mont-blancille, ja oli jo kahdeksantoista kertaa käynyt vuoren kukkulalla. Herra N. oli niinkuin mekin juuri aikeessa lähteä nousemaan. Hän oli paljon matkaillut Amerikassa ja mennyt Andien yli Qviton luona, jonka tähden toivoi kovin suuritta vaivaloisuuksitta voivansa uskaltaa yrityksen Mont-blancin suhteen. Mutta hän pettyi. Hän oli tehnyt laskunsa, ottamatta lukuun pystöjyrkkiä kallionkylkiä ja ohennutta ilmaa.

Kiirehdin hänen kunniakseen lisäämään, että hänen todellakin onnistui päästä Mont-blancin huipulle, kiitos tahtonsa harvinaiselle tarmolle, sillä ruumiilliset voimansa olivat silloin jo aikoja sitten tyhjennetyt.

Me söimme niin vankan aamiaisen kuin mahdollista Pierre-Pontuen luona. Tämä on tavallinen varokeino, sillä ruokahalu katoaa tavallisesti jäätienoosen tultua.

Herra N. lähti kello 11 aikana Les Grands-Muletsiä kohti. Me emme lähteneet ennen kuin puolenpäivän aikana. Pierre-Pontuen luona hevois-aasien päästävä tie loppuu. Meidän täytyi sen jälkeen vinkkuroiden kiipeillä erästä vaikeata polkua, joka noudattaa Les Bossons-jäätiön reunaa Mont-Midi-vuoren juurta myöten. Tunnin varsin vaivaloisen työn perästä ankarassa lämpimässä tulimme eräälle Pierre-à-l'Echelle nimiselle paikalle, joka on 8,200 jalkaa korkealla. Täällä sidoimme kaikki itsemme toisiimme kiinni vahvalla köydellä, siten että olimme yhdeksän tahi kaksitoistakin jalkamittaa toisistamme. Tämä jäätiö, jolle on erittäin vaikea päästä, näyttää joka suunnalla ammottavia rotkoja, joiden pohjaa ei näy. Näiden rotkojen pystöjyrkillä seinillä on vihertävä, epäselvä, näköä tuiki hämmentävä väri, kun varovasti lähestytään ja luodaan silmänsä tuohon salaiseen syvyyteen, niin tuntuu kuin se ihmeellisesti vetäisi puoleensa, eikä mikään näytä luonnollisemmalta kuin siihen heittäytä.

Vitkalleen nyt astutaan eteenpäin, milloin rotkoa kiertäen, milloin mennen sen yli tikapuilla tahi vahvuudelleen epäiltävää lumisiltaakin myöten. Se on silloin kuin köysi on tarpeesen. Sitä pidetään kiinteällä tällä vaarallisella kulkupaikalla; jos silloin lumisilta pettää, niin opas tahi matkustaja jää syvyyden päälle rippumaan. Hän vedetään ylös jälleen, ja hän pääsee siitä tällä kertaa muutamilla ruhjahuksilla. Jos rotko on leveä eikä kovin syvä, niin hilautaan sen pohjalle, että toisella puolen noustaisiin ylös. Tässä tapauksessa on välttämätöntä että hakataan pykälöitä jäähän, jonka sekä vaivaloisen että vaarallisen työn oppaat tekevät, jotka menevät edellä, varustettuina "piolet'eillään", eli eräänlaisilla kuokilla tahi ehkä oikeammin kirveillä.

Eräs erinäinen asianhaara tekee pääsyn Bossons-jäätiölle sangen vaaralliseksi. Jäätiölle tullaan Midi-kukkulan juurella ja siinä on rotko yli kuljettavana, jossa vuoren-vieroksia usein tapahtuu. Tämä rotko on noin 600 jalkaa leveä, ja sen yli mentäissä on yksi oppaista vahtina, varoittamassa mahdollisista vaaroista.

1869 tässä eräs opas sai surmansa. Vuorenvieros tempaisi hänet syvyyteen ja hän murskautui kallioita vasten 900 jalkaa alempana.

Me olimme siis varoitetut ja kiirehdimme askeliamme niin paljon kuin tottumattomuutemme tällaisiin vaelluksiin myönsi. Tältä vaaralliselta kohdalta hyvin pääsneinä tulimme toiselle, yhtä vaaralliselle. Kysymyksenä on päästä séracs-nimellä tunnettuin suunnattomain jäämöhkäleiden sivu, joiden muodostuminen vielä on selittämättä. Näitä jäämöhkäleitä on tavallisesti ylätasangon reunalla ja ne ovat alituinen uhka koko niiden alla olevalle laaksolle. Joku liikahus jäätikössä, niinpä vaan joku vieno värähys ilmassa voi panna ne putoamaan ja tuottaa hirmuisimpia onnettomuuksia.

-- Herraseni! olkaa ääneti tässä ja käykää sukkelasti!

Nämä sanat, jotka opas lausui kiivaalla äänellä, tekivät lopun kanssapuheestamme. Me astuimme joutuisasti ja ääneti. Vihdoin tulimme eräälle paikalle, jolla on nimenä _La Joncktion_ (yhdistys), mutta jota suuremmasta syystä saisi sanoa _La Sparation'iksi_ (eroitukseksi), syystä että Bossons- ja Tacconay-jäätiöt tässä ovat Côte-vuorella eroitetut. Tällä kohdalla saa näky-ala sanomattoman harvinaisen luonteen: rotkot kimeltelevillä väreillä, jääpurat, terävät kuin silmäneulat, syvyyksien päällä rippuvat jäämöhkäleet, pienoiset viherjä-vesiset järvet muodostavat yhdessä sekasoan, joka käy ylemmä kaikkea mielikuvatusta. Pane tähän lisäksi purojen kohina jäätiön pohjalla, syvyyteen syöksähtäväin jäämöhkäleiden kamala, kaiun monistelema jyske, tärisevä maa, joka uhkaa aueta jalkainne alla; ja teillä on mielenkuvaus näistä kolkoista ja oneista tienoista, joiden ainoa elonmerkki on hävitys ja kuolema.

La Jonctionin sivu kuljettua noudatetaan joku aika Tacconay-jäätiötä, ja niin tullaan jyrkälle liepeelle, joka vie Grand-Muletsin luokse, ja jolle täytyy kiivetä. Vihdoin, vaellettuamme kolme tuntia lumen ja jään seassa, saavuimme niiden noin 600 jalkaa korkeiden kallioiden luokse, jotka ovat nimekseen saaneet Les Grands-Mulets ja vallitsevat toiselta puolen Bossons-jäätiötä ja toiselta niitä jyrkkiä liepeitä, jotka ulottuvat aina Dôme du Goûterin juurelle asti.

Vähäinen tupa, jonka oppaat ovat rakentaneet ensimäiselle kallion penkerelle ja joka on 9,000 jalkaa korkealla, antaa suojaa matkustajille, heidän odottaessaan hetkeä milloin saa nousta Mont-blancin kukkulalle.

Me söimme päivällistä miten taisimme ja nukuimme samalla lailla; näillä korkeilla tienoilla ei käy kumpikaan oikein laatuun.

-- No niin, sanoin Levesquelle, oltuani syövinäni, olenko liiallisesti ylistänyt tämän maan komeata ihanuutta ja kadutteko seuranneenne minua tänne?

-- Kadunpa sitä niin vähän, vastasi hän, että olen lujasti päättänyt seurata teitä aina kukkulalle asti. Luottakaa minuun.

-- Hyvä, sanoin minä, mutta tiedämmehän, että enin työ vielä on tekemättä.

-- Mitä joutavia, vastasi hän, kyllä se menee! Menkäämme sillä välin ulos katsomaan päivänlaskua, joka arvattavasti tarjoaa suurenmoisen nähtävän.

Taivas pysyi yhä merkillisesti kirkkaana.

Vuoriharjanteet Brevent ja Aiquille-Rouge olivat jalkaimme alla. Toisella puolen kohosivat Fiz-kalliot ja huippupäinen Mont-Varant Sallanche-laakson yli, siirtäen alas kolmanneksi tasangoksi Fleury- ja Reposoir-nimiset vuoriharjanteet. Edempänä oikealla kädellä näkyi Buet lumella peitetyn lakensa kanssa, ja vielä edempänä Rhône-laaksoa vallitseva Mont-Midi viiden koukkuhampaansa kanssa. Takanamme oli meillä ikuinen lumi, Dôme du Goûter, Mont-Maudit ja viimeksi Mont-blanc.