Part 5

-- André Vasling, te olette katala mieheksenne. Minä tunnen käytöksenne ja tiedän, mitä tarkoitatte, ja annan täten tietää, että, koska koko laivaväen onni on haltuuni uskottuna, minä aion paikalla syöstä kuolijaaksi jokaisen, joka sille turmiota hankkii.

-- Louis Cornbutte, vastasi perämies, teillä on laillinen oikeus käyttää valtaanne, mutta muistakaa, että kuria ei enää olekaan täällä olemassa, ja että vaan väkevämpi tästälähtien säätää lakia.

Se nuori tyttö ei ollut koskaan vapissut pohjoisen meren karhuja, mutta hän säikähti tätä uhkausta, jonka aiheena hän oli, ja Louis Cornbutten pontevuus voi tuskin jälleen häntä rauhoittaa.

Huolimatta tästä sodanjulistuksesta nauttivat he atriansa yksin ajoin ja yhdessä. Ampumalla saivat he vielä jonkun vesilinnun tahi jäneksen, mutta lähestyvä kova pakkanen oli ennen pitkää tästä saantikeinosta lopun tekevä. Tämä pakkanen alkoi talvisen päivänseisauksen aikana joulukuun 22 päivänä, jolloin lämpömittari aleni 35 pykälään jäätökohdan alla. He tunsivat kipua korvissa, nenässä ja raajoissa, heidät tapasi kuolettava väsymys ynnä päänkivistys, ja hengitys kävi yhä työläämmäksi.

Tämmöisessä tilassa ei ollut heillä kauemmin halua lähteä otuksen ajoon tahi ryhtyä minkäänlaiseen ruumiinharjoitukseen. He istuivat kyyristyneinä kamiinin ympärillä, joka vaan tuiki vähän antoi heille lämmintä, ja niin pian kuin ulkoutuivat siitä vähäksikään aikaa, tunsivat he veren tuota pikaa jähmettyvän.

Jean Cornbutte tunsi terveytensä kovin tarmeutuneeksi eikä kyennyt enää hytistänsä liikkumaan. Keripukin enteet ilmaantuivat hänessä, ja jalkansa alkoivat peittyä valkoisilla pilkuilla. Maria voi hyvästi ja hoiteli sairaita laupiuden-sisaren intoisuudella. He siunailivatkin häntä sydäntensä pohjassa.

Tammikuun 1 päivä oli talven surullisimpia päiviä. Tuuli oli ankara ja pakkanen mahdoton kestää. Ulos ei saattanut mennä paleltumatta. Rohkeimpainkin täytyi pysyä kannella kävelemässä teltan suojassa. Jean Cornbutte, Gervique ja Gradlin eivät päässeet vuoteiltaan ylös. Molemmat norjalaiset, Aupic ja André Vasling, jotka pysyivät terveinä, loivat hurjia silmäyksiä kumppaliensa puoleen, joiden näkivät heikkonemistaan heikkonevan.

Louis Cornbutte käski Penellanin luoksensa ja kysyi missä polttopuuvarasto oli.

-- Sydet ovat jo aikoja sitte loppuneet, vastasi Penellan, ja meidän täytyy kohta polttaa viimeiset puukappaleemme.

-- Jos emme voi suojella itsiämme pakkaselta, niin olemme hukassa.

-- Onpa vielä yksi keino, vastasi Penellan, ja se on että poltamme niin paljon kuin taidamme prikistämme, pastingista alkaen vesirajaan asti. Me saatamme kokonaankin hävittää ja rakentaa pienemmän aluksen sen sijaan.

-- Se on viimeinen hätäkeino, vastasi Louis Cornbutte, ja jota ei käy toimeenpaneminen ennenkuin väkemme on tervehtynyt. Voimamme näetsen, sanoi hän matalalla äänellä, vähenevät, samalla kuin vihollistemme voimat näyttävät karttuvan. Se minusta on varsin kummallista.

-- Se on tosi, sanoi Penellan, ja ilman meidän varovaisuutta, pitäessämme varaamme yötä ja päivää, kukapa tiesi mitä tapahtuisi.

-- Ottakaamme kirveemme ja lähtekäämme saaliillemme, sanoi Louis Cornbutte.

Pakkasesta huolimatta nousivat molemmat keulanpuoliselle pastingille ja hakkasivat sen verran puuta, mikä ei ollut aivan välttämättömästi tarpeellista aluksen kestäväisyyteen, ja palasivat sitte, tuoden muassaan nämä uudet varat. Kamiini lämmitettiin uudelleen ja yksi mies jäi estämään valkeata sammumasta.

Louis Cornbutte ja sen ystävät olivat nyt perin väsyneet. Heidän ei käynyt mitään vihollistensa haltuun uskominen. Kaikilla huoneellisilla tehtävillä rasitettuina kuin olivat tunsivat he voimansa kohta puuttuvan. Keripukki sai vallan Jean Cornbuttessa, jolla oli ylen ankarat tuskat. Tämä hirmuinen tauti alkoi myöskin hätyyttää Gerviquea ja Gradlinia. Ilman sitruuneitta, joita oli suuret varat, nämä onnettomat välttämättömästi olisivat kärsimisiinsä nääntyneet. Eikä tätä lääkettä säästettykään.

Mutta eräänä päivänä, se oli tammikuun 15 päivä, kun Louis Cornbutte meni varastohuoneesen sitruuneja noutamaan, näki hän hämmästyksekseen niiden laatikoiden, joissa niitä säilytettiin, kadonneen. Hän meni heti ylös Penellanille tätä uutta onnettomuutta ilmoittamaan. Varkaus oli tapahtunut ja varkaat olivat helpot arvata. Nyt ymmärsi Louis Cornbutte, mitenkä hänen vihollisensa olivat pysyneet niin terveinä. Hänen uskollisensa eivät nyt enää kyenneet ottamaan sitruuneja pois, joiden varassa kumminkin hänen ja hänen ystäväinsä henki oli. Ensi kerran vajosi hän synkeään toivottomuuteen.

XIV.

Hätä.

Tammikuun 20 päivänä tunsi enin osa näitä onnettomia itsensä kykenemättömäksi liikkumaan vuoteelta. Jokaisella oli, paitsi huopapeittoaan, puhvelinvuota suojana pakkasta vastaan; mutta heti kuin joku yritti nostamaan kättänsä peiton alta, tunsi hän siinä niin kovan kivun, että samassa sai vetäistä sen takaisin.

Sittekuin sillä välin Louis Cornbutte oli virittänyt valkean kamiinaan, nousivat myöskin Penellan, Misonne ja André Vasling jalkeilleen ja istuutuivat valkean ympärille. Penellan keitti kahvea, joka paluutti heihin vähän voimia, ja Mariakin tuli atriaan osalliseksi käymään.

Louis Cornbutte astui isänsä luokse, joka tuskin kykeni liikkumaan ja jonka jalat olivat taudista rampautuneet. Tämä merivanhus mumisi muutamia sanoja, jotka särkivät pojan sydäntä.

-- Louis, sanoi hän, minä kuolen! Oi! mitkä tuskat minulla ovat!... Auta minua!

Louis Cornbutte teki nyt lujan päätöksen. Hän meni perämiehen luokse, ja sanoi hänelle, vaivoin hilliten itsensä:

-- Tiedättekö, missä sitruunit ovat, Vasling?

-- Varastohuoneessa, luulen ma, vastasi Vasling, ei mistään muka milläänkään.

-- Te tiedätte hyvin kyllä, ettei ne voi olla siellä, koska olette ne varastaneet.

-- Te olette herra täällä, Louis Cornbutte, vastasi André Vasling pilkallisesti, ja saatatte sanoa ja tehdä mitä tahdotte.

-- Laupiudesta, Vasling, isäni kuolee! Te voitte pelastaa hänen! Sanokaa!

-- Minulla ei ole mitään vastaamista, sanoi André Vasling.

-- Katala! huudahti Penellan, puukko kädessä karaten perämiehen päälle.

-- Auttakaa, toverit! huusi André Vasling, peräytyen.

Aupic ja molemmat norjalaiset matruusit hyppäsivät vuoteiltaan ja asettausivat hänen taaksensa. Misonne, Turquiette, Penellan ja Louis valmistausivat vastukseksi. Pierre Nouquet ja Gradlin, vaikka ylen kipeät, nousivat apuun hekin.

-- Vielä olette meille liian väkevät, sanoi nyt André Vasling. Emme tappele muuten kuin täydellä varmuudella voitosta.

Merimiehet olivat niin heikot, etteivät uskaltaneet käydä noiden neljän katalain kimppuun, he kun, jos olisivat tapanneet, olisivat olleet hukassa.

-- André Vasling, sanoi Louis Cornbutte raskaalla äänellä, jos isäni kuolee, niin sinä olet tappanut hänen, ja minä vannon että tapan sinun kuin koiran.

André Vasling ja sen salaliittolaiset vetäytyivät toiseen päähän ruomaa eivätkä mitään vastanneet.

Nyt kävi välttämättömäksi hankkia enemmän polttopuuta, ja huolimatta pakkasesta meni Louis Cornbutte kannelle ja alkoi hakata erästä osaa pastingista. Mutta hänen täytyi herjetä siitä neljännes-tunnin perästä, hän kun oli menehtyä pakkaseen. Sivu mennessään loi hän silmänsä lämpömittariin ja näki elävän hopean jähmettyneen. Pakkanen oli siis noussut yli 42 pykälän jäätökohdan alla.

26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35 pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä. Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna hankkeitaan alkuun.

Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi, voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:

-- Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä. Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.

Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.

Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin tuoretta.

Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta, mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli niinsanottua lumihuimausta.

Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä. Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen, ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.

Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.

Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään, ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.

Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille jääjärkäleille, joiden takana _La Jeune-Hardie_ oli.

Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja? Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa rusennetuiksi?

Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta vaarasta.

XV.

Jääkarhut.

Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään lämmitäksensä.

Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä. Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen, sianlihaa paistinpannussa paistamaan.

-- Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette istuneet minun paikalleni?

-- Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.

-- Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!

-- Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi tahtonette tahi ei!

-- Ette ainakaan tule sitä maistamaan! karjasi Penellan, karaten André Vaslingin päälle, joka sieppasi puukkonsa, huutaen:

-- Tänne, norjalaiset! tänne Aupic!

Nämä olivat silmänräpäyksessä jaloillaan, pistooleilla ja puukoilla varustettuina. Tappeluun oltiin valmiit.

Penellan otteli André Vaslingin kanssa, joka uskottavasti jo edeltäkäsin oli valinnut hänen vastustajakseen, koska kumppalit hetikohta karkasivat Misonnen, Turquietten ja Pierre Nouquet'in vuoteille. Tämä viimeksi mainittu, aseetonna ja taudin painuttama, oli kokonaan jätettynä Hermingin julmuuden valtoihin. Misonne nousi hetikohta vuoteeltaan, kaappasi piilukirveen ja hyökäsi Aupic'ia kohti. Turquiette ja norjalainen Jocki painivat vihan vimmoissa. Gervique ja Gradlin, kovissa tuskissaan, eivät edes tietäneetkään mitä ympärillä tapahtui.

Pierre Nouquet sai puukonpiston kylkeensä ja vaipui lattiaan, ja Herming kääntyi nyt Penellania kohti, joka oli hurjassa ottelussa André Vaslingin kanssa, joka oli molemmin käsin kaapannut häntä vyötäisistä.

Jo tappelun alussa oli paistinpannu kaadettu tulelle, niin että rasva valui hiilille ja ilma täyttyi väkevällä käryllä. Maria tuli hytistään ja syöksi tuskallisella huudolla sen vuoteen luokse, jolla vanha Jean Cornbutte makasi kuoleman kielissä.

André Vasling, joka ei ollut niin sukkela kuin Penellan, tunsi kohta, kuinka tämä lipui hänen käsistään. He olivat toisiaan liian liketysten voidaksensa käyttää aseitaan. Kun siis Vasling havaitsi Hermingin, huusi hän:

-- Auta! Herming!

-- Auta! Misonne! huusi Penellan vuorollaan.

Mutta Misonne vyörähti maahan Aupic'in kanssa, joka koetti pistää häntä puukollaan läpi. Timmermannin piilu ei juuri ollut sovelias puollustus-ase, se kun oli vaikea käytellä, ja hänellä oli täysin tekemistä niiden puukonpistojen väistelemisestä, joita Aupic häneen tarkoitti.

Verta vuosi sillä välin, kiljunaa ja melua oli. Jocki, joka oli mies tavallista vahvempi, oli paiskannut Turquietten maahan ja pistänyt häntä puukolla olkaan. Turquiette koetti saada norjalaisen vyöhön pistettyä pistoolia käsiinsä, mutta tämä piti häntä kuin ruuvipenkkiin rutistettuna, niin ettei hän voinut vähintäkään liikkua.

Hermingin rientäessä André Vaslingin avuksi, oli Penellan häätänyt Vaslingin eräälle laipiossa keulan puolella olevalle ovelle. Juuri kun Herming aikoi sysätä puukon bretagnelaisen olkain väliin, paiskasi tämä ripeällä liikahuksella hänen maahan. Ponnistus, minkä tämä vaati, teki, eitä André Vasling sai oikean kätensä irti Penellanilta; mutta ovi, jota vasten he kaikella painollaan nojasivat, antoi myöten ja André Vasling kaatui selälleen.

Samassa kuului hirmuinen ärjähys, ja julman iso karhu näkyi portailla. André Vasling oli ensimäinen, joka sen näki, ei neljää jalkaa edempänä itsestään. Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus, ja karhu, haavoitettuna tahi peljästyneenä, koetti päästä tiehensä. André Vasling, joka taas oli päässyt jaloilleen, jätti nyt Penellanin ja riensi petoa takaa ajamaan.

Penellan katsahti ympärilleen. Misonne ja Turquiette makasivat käsistä ja jaloista sidottuna, turhaan koettaen murtaa kahleitaan. Penellan riensi heitä auttamaan, mutta molemmat norjalaiset ja Aupic ylivoimallaan voittivat hänen. Loppuneilla voimillaan ei hän voinut vastustaa noita kolmea miestä, jotka jo alusta alkaen estivät hänen mitenkään liikahtamasta. Vaslingin huudolla riensivät he toki kannelle, luullen Vaslingin olevan ottelussa Louis Cornbutten kanssa.

Siellä olikin ottelu, mutta André Vaslingin ja jääkarhun välillä, jolle hän jo oli antanut kaksi tikaripistoa. Peto pieksi ilmaa peljättävillä kämmenillään, koettaen tavata André Vaslingia, joka nojasi pastinkia vasten. Tämä näytti olevan auttamattomasti hukassa, kun samassa toinen laukaus pamahti. Karhu tuupertui. André Vasling kohautti päätänsä ja näki Louis Cornbutten keulamaston vantissa pyssy kädessä. Viha oli kiitollisuutta väkevämpi André Vaslingin sydämessä; mutta ennenkuin kävi sitä tyydyttämään, loi hän silmänsä ympärilleen. Aupic oli saanut päänsä muserretuksi karhun kämmenellä ja makasi kannella hengettömänä. Jocki nähtiin kirves kädessä töin tuskin väistelevän toisen karhun puustia, saman karhun joka vastikään oli tappanut Aupic'in. Peto oli saanut kaksi tikarihaavaa, mutta tappeli yhtähyvin vihaisesti. Kolmas karhu riensi keulan puoleen.

André Vasling kiirehti Hermingin kanssa Jockia auttamaan. Mutta karhu oli saanut sen kämmentensä väliin, ja kun eläin kaatui André Vaslingin ja Hermingin iskuista sekä parista likeltä ammutusta laukauksesta, piteli se vaan kuollutta ruumista kämmentensä välissä.

-- Meitä on nyt ainoastaan kaksi, sanoi André Vasling, synkeästi ja hurjasti katsahdellen; mutta jos allepäin sorrumme, niin se tulee verta maksamaan.

Herming latasi pistoolinsa, mitään vastaamatta. Ennen kaikkea oli päästävä tuosta kolmannesta karhusta. André Vasling katsahti keulan puoleen, mutta ensin ei voinutkaan keksiä sitä; vaan kohta havaitsi hän pedon, joka nyt kapusi vantissa Louis Cornbuttea kiini saadakseen. André Vasling laski karhua kohti tähtäämänsä kiväärin alas, ja hurja ilahus kuvastui hänen silmiinsä.

-- Ah! huudahti hän, sinäpä kostat puolestani.

Louis Cornbutte oli sillä aikaa paennut märssysaalinkiin. Karhu oli vaan kuuden jalan päässä Louisista, ja tämä tähtäsi kiväärillään pedon sydämeen.

André Vasling kohdaltaan hankkiutui ampumaan Louis'ia, jos karhu kaatuisi.

Louis Cornbutte ampui, mutta karhuun ei näyttänytkään käyneen, sillä se kavahti yhdellä ainoalla hypyllä märssyyn. Koko masto tutisi.

André Vasling kiljahti ilosta.

-- Herming! huusi hän norjalaiselle matruusille. Mene Mariaa hakemaan! Tuo tänne morsiameni!

Herming astui rappusia alas ruomaan.

Sillä aikaa oli tuo raivoinen peto karannut Louis Cornbuttea kohti, joka etsi suojaa maston takana; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin karhu nosti suunnattoman kämmenensä hänen päätänsä murskatakseen, tarttui Louis Cornbutte parluunaan ja laski itsensä kannelle, vaikka ei ilman vaaratta, kun puolivälillä kuuli luodin vingahtavan juuri päänsä ohite. André Vasling oli ampunut häntä, vaikka ei ollut osannut. Nämä molemmat riitaveljet seisoivat nyt vastatusten, puukot valmiina.

Ottelu nähtävästi tuli olemaan ratkaiseva. Kostonsa täysin määrin tyydyttääksensä oli André Vasling tahtonut antaa Marian nähdä sulhaisensa kuoleman, mutta oli siten jäänyt ilman Hermingin avutta eikä tainnut siis nyt luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä.

Louis Cornbutte ja André Vasling tarttuivat toisiaan kauluksiin ja pitivät kiini, ettei kumpikaan pakoon pääsisi. Jompikumpi oli henkensä heittävä. He tähtäsivät toisilleen ankaroita iskuja, jotka vaan puolittain väistettiin, ja kohta vuosi verta kummastakin vastuspuolesta. André Vasling koki saada oikeata käsivarttaan vastustajansa kaulan ympärille, saadaksensa hänet maahan kaadetuksi. Louis Cornbutte tiesi, että joka vaan kaatui oli hukassa, ja ennätti hänen sentähden, tarttumalla häneen molemmin käsin, mutta siinä liikahuksessa kadotti hän puukkonsa.

Hirmuisia huutoja tunki samassa hänen korviinsa. Ne tulivat Marialta, jota Herming parastaikaa laahasi kannelle. Louis Cornbutten sydän täyttyi raivolla; hän ponnisti viimeiset voimansa koukistaaksensa vastustajansa selän; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsivat he molemmat itsensä väkevään syliin suljetuiksi.

Karhu oli kavunnut märssystä alas ja karannut taistelevain päälle

André Vasling oli likempänä karhun ruumista. Louis Cornbutte, joka oli ulompana, tunsi pedon kyntten uppoavan lihaksiinsa. Karhu piti heitä kumpaakin tiukasti syliinsä suljettuina.

-- Auta, Herming! huusi Vasling.

-- Tänne, Penellan! huusi Louis Cornbutte.

Askelia kuului portailla. Penellan läheni, viritti pistoolinsa ja laukaisi sen karhun korvaan. Se päästi hirvittävän ärjäyksen. Tuska sai sen silmänräpäykseksi laukaisemaan käpälänsä, ja Louis Cornbutte kaatui voimatonna kannelle; mutta karhu likisti kuoleman tuskissa vielä kerran kämmenensä yhteen ja kaatui André Vasling sylissä, kaatuessaan musertaen tämän onnettoman.

Penellan riensi Louis Cornbutten avuksi. Ei mikään vaarallinen haava uhannut hänen henkeänsä; hän oli vaan silmänräpäykseksi mennyt tainnuksiin.

-- Maria! sanoi hän, aukaisten silmänsä.

-- Pelastunut! vastasi Penellan. Herming makaa tuolla tikarihaava rinnassa.

-- Entä karhut...?

-- Hengettöminä, Louis, niinkuin vihollisemmekin. Mutta ilman noitta pedoitta olisimme hukassa. Niiden saatetaan tosiaankin sanoa tulleen avuksemme. Kiittäkäämme siitä Jumalata!

Louis Cornbutte ja Penellan menivät ruomaan ja Maria vaipui heidän syliinsä.

XVI. Loppu.

Siteistään irroitetut Misonne ja Turquiette veivät kuolinhaavan saaneen Hermingin vuoteesen. Tämä onneton oli jo kuolonkamppauksessa, ja nuo molemmat merimiehet hoitelivat Pierre Nouquet'ia, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi.

Mutta kova puusti oli kohdannut Louis Cornbuttea. Isässään ei havaittu minkäänlaista hengen merkkiä. Oliko hän kuollut mielihaikeissaan siitä että poikansa oli vihollistensa valloissa? Vai oliko hän menehtynyt tuon hirmuisen metelin vuoksi? Sitä ei tiedetä. Mutta tämä taudilla ja murheilla kovasti koeteltu vanhus oli herjennyt elämästä.

Tästä odottamattomasta puustista vajosivat Louis Cornbutte ja Maria haikeaan toivottomuuteen ja he polvistuivat vainajan vuoteen viereen, itkien ja lähetellen rukouksia taivaasen hänen sielunsa edestä.

Penellan, Misonne ja Turquiette jättivät heidät itsekseen ja nousivat kannelle. Ne kolme karhua kannettiin esille keulan puoleen. Penellan päätti ottaa talteen niiden taljat, joista voi olla iso hyöty, mutta ei hän laisinkaan ajatellut käyttää niiden lihaa. Ilmankin oli ravintoa tarvitsevain lukumäärä nyt melkeästi vähennyt. André Vaslingin, Aupic'in ja Jockin ruumiit viskattiin rannalle tehtyyn hautaan. Niiden lisäksi tuli vielä Hermingin ruumis. Tämä norjalainen kuoli yöllä, tuntematta omantunnon nuhteita, ja raivon vaahto huulillansa.

Ne kolme merimiestä korjasivat nyt teltan, joka useista paikoin oli rikki raastettu, niin että lunta tuli kannelle. Pakkanen oli kova, ja sitä kesti aina siihen asti kuin aurinko tammikuun 8 päivänä näkyi taivaanrannan päällä.

Jean Cornbutte haudattiin rannalle. Hän oli lähtenyt maastansa etsimään poikaansa ja oli menehtynyt tähän hirmuiseen ilman-alaan. Hautansa luotiin eräälle kunnaalle ja jälkeenjääneet merkitsivät paikan yksinkertaisella ristillä.

Louis Cornbuttella ja kumppaleillansa oli tämän päivän perästä vielä monta kovaa koetusta kestettävänä. Mutta jälleen löydettyin sitruunien avulla onnistui heidän säilyttää terveytensä.

Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kykenivät neljäntoista päivän perästä tuon hirmuisen taistelun jälkeen jättämään vuoteensa ja olemaan vähän liikkeellä.