Part 4

Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle, jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja niin veti telttapalttinan ovelta pois.

Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin lujaan kappaleeseen.

-- Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä haudatut.

-- Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.

-- Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että siis olemme elävältä haudatut.

-- Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.

Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä röykkönä huoneen kanssa.

Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa lihakset vääristyivät.

Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut ulosmenoa laisinkaan.

-- Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä tukkeutunut.'

Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.

Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli heiltä ilmaakin puuttuva.

Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.

-- Vain niin! sanoi tämä nuori tyttö, te olette panneet kovin paljon sysiä kamiiniin. Huone on täynnä savua.

-- Niin ... niinpä kyllä! ... änkytti Penellan.

-- Sen huomaan, jatkoi Maria, sillä täällä ei ole ollenkaan kylmä, onpa kotvan aikaa ollut liian lämminkin.

Ei kukaan rohjennut sanoa hänelle kuinka asianlaita oikeastaan oli.

-- Kas niin, Maria! sanoi Penellan pakollisella mielenmaltilla, auttakaa meitä nyt saamaan aamuinen valmiiksi. Nyt on kovin kylmä mennä ulos. Kas tuolla on tuli-astia, täällä on väkiviinaa ja täällä kahvea. Me muut otamme vähän pemmikania, koska tuo hiiden myrsky estää meidät otusta ampumasta.

Nämä sanat näyttivät tekevän tarkoitetun vaikutuksen.

-- Syökäämme hetikohta, lisäsi Penellan, ja sitte katsokaamme mitenkä täältä ulos pääsemme.

Penellan teki samalla niinkuin oli sanonut ja ahmasi ruoka-osuutensa. Toverinsa noudattivat esimerkkiä ja saivat lopuksi kupillisen lämmintä kahvea, joka näytti panevan hiukan uskallusta heidän rintoihinsa. Lopuksi määräsi Jean Cornbutte pontevasti, että työhön oli käytävä heidän pelastukseksensa.

André Vasling teki nyt tämän muistutuksen:

-- Jos myrsky vielä raivoaa, mikä on todenmukaista, niin olemme haudatut kymmenen jalkaa syvälle jään alle.

Penellan katsahti Marian puoleen, joka nyt ymmärsi kuinka asia oli, antamatta kuitenkaan vavahustakaan näkyä.

Penellan alkoi nyt kuumentaa sauvansa kärkeä tuli-astian liekissä ja koetti sitte eri paikoista tehdä sillä reikää. Mutta turhaan. Jean Cornbutte päätti nyt murtauta ulos oven kautta. Lumi oli lujaa kuin jää ja puukot pystyivät siihen ainoastaan vaivoin. Huone alkoi kohta täyttyä jääkappaleilla, joita vähitellen irti lohottiin. Kahden tunnin vaivaloisella työllä ei saatu enempää kuin kolmea jalkaa syvä kovero aikuiseksi.

Siis oli joku tehokkaampi keino keksittävä, joka samalla ei saattaisi huonetta vaaraan romahtaa alas. Sillä jota edemmä työ edistyi, sitä enemmin pakoitti jää, joka kävi yhä kovemmaksi, väkinäisiin ponnistuksiin. Penellanilla pisti nyt päähän käyttää tuli-astian väkiviina-liekkiä jään sulattamiseksi haluttua suuntaa. Tämä oli vaarallinen välikappale, sillä väkiviina-varasto ei ollut erittäin iso, ja jos työ oli pitkälle venyvä, niin kohta ei saataisi atrioita valmistetuiksi. Yhtähyvin kaikki myöntyivät esitykseen ja se pantiin toimeen. Aluksi tehtiin kolmea jalkaa syvä ja jalkaa laaja kuoppa sen veden keräämiseksi, mikä syntyisi jään sulatessa, eikä tullut syytä katua tätä varakeinoa, sillä kohta alkoi tulen vaikuttaessa vettä valua, niin että Penellan kahlasi möhjässä.

Reikää laajennettiin vähitellen, mutta eipä ollut mahdollista kauan pitkittää semmoista työtä, vaatteet kun kastuivat likomäriksi. Penellan näki itsensä pakoitetuksi keskeyttämään työn neljännes-tunnin perästä ja ottamaan tuli-astian pois, kuivaillaksensa itseänsä. Misonne astui hänen sijaansa ja osoitti yhtä suurta rohkeutta.

Kaksi tuntia työtä tehtyä ei vielä saatu reikää rautasauvalla puhkaistuksi, vaikka kovero jo oli viittä jalkaa syvä.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi Jean Cornbutte, että lunta on voinut tulla niin kosolta. Tottapa tuuli on sitä kinostuttanut tälle paikalle. Kentiesi meidän pitäisi miettiä ulospääsyä jostakin toisesta paikasta.

-- En tiedä, vastasi Penellan; mutta jos ei muun vuoksi, niin ainakin ettemme tekisi tovereitamme alakuloisiksi, meidän tulee minun mielestäni pitkittää työtä aljettua suuntaa. Mahdotonta on muu, kuin että olemme kohta perillä.

-- Kuinka on väkiviinavarain laita? kysyi kapteini.

-- Toivon niiden riittävän, vastasi Penellan, mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että luovumme kahvestamme tahi muista lämpimistä juotavista. Muuten tämä ei ole se, mikä minua enimmin huolettaa.

-- Mikä se siis on, Penellan? kysyi Jean Cornbutte.

-- Se on, että lamppumme sammuu öljyn puutteessa, ja että me, vaikka toiveita kyllä on pelastuksesta, saamme odottaa päiväimme loppua. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!

Penellan meni sitte André Vaslingin sijaan, joka teki voimakkaasti työtä yhteisen pelastuksen eteen.

-- H:ra Vasling, sanoi hän hänelle, minä tulen teidän sijaanne. Mutta pitäkää silmällä pieninkin alku lohkeamiseen, että aikanamme voisimme sen estää.

Levon hetki oli tullut, ja sittekuin Penellan oli kaivautunut vielä yhden jalkamitan ulospäin, etsi hän unta onnettomuuden toveriensa vierellä.

XI. Savupilvi.

Jean Cornbutten päivällä jälkeen herätessä olivat he pilkkoisen pimeällä ympäröityt. Lamppu oli sammunut. Hän herätti nyt Penellanin tahtoaksensa tuluksia, jotka tämä antoi hänelle. Penellan nousi ylös virittämään valkeata tuli-astiaan, mutta loukkasi päänsä kattoon. Hän säikähtyi, sillä edellisenä päivänä oli hän vielä saattanut suorana seisoa siellä. Tuli-astian sytytettyään näki hän väkiviinaliekin himeässä valossa, että katto oli alennut jalkamitan verran.

Penellan ryhtyi raivolla työhön uudelleen.

Tällä silmänräpäyksellä näki Maria siinä valossa, minkä väkiviinaliekki levitti tämän voimakkaan miehen yli, että epätoivo ja tahto taistelivat hänessä toistensa kanssa. Maria meni hänen luoksensa, otti häntä käsistä ja likisti niitä hellästi. Penellan tunsi uskalluksen palaavan.

-- Maria ei voi näin kuolla! puhkesi hän sanomaan.

Taas otti hän tuli-astian ja konttasi jälleen siihen ahtaasen reikään. Voimakkaalla kädellä survasi hän raudoitetun sauvan seinään eikä tuntenut enää vastusta. Oliko hän siis tullut pehmeämpään lumikerrokseen? Hän vetäisi sauvan takaisin, ja kirkas säde tuikahti lumihuoneesen.

-- Tänne, ystäväni! huusi hän.

Käsin ja jaloin viskoi hän lunta pois, mutta pinta ei ollut, kuten hän oli luullut, huovettunut. Päinvastoin, valonsäteen muassa tunki kova kylmyys tupaan ja jääti kerrassaan kaiken veden siellä sisällä. Puukkonsa avulla laajensi Penellan reiän ja taisi viimein huokua ilmaa täysillä henkäyksillä. Hän paneusi polvilleen kiittämään Jumalata, ja oli kohta jälleen sen nuoren tytön ja toveriensa luona.

Komea kuutamo valaisi ilman, joka muuten oli niin kylmä, että sitä tuskin kävi hengittäminen. He menivät jälleen huoneesen, mutta Penellan loi sitä ennen silmänsä ympäristölle. Niemi oli kadonnut, ja huone oli keskellä ääretöntä jäälakeutta. Hän katsahti rekeä, mihin ruokavarat oli pakattu; mutta reki oli kadonnut.

Pakkanen pakoitti hänen menemään takaisin. Hän ei virkkanut kumppaleilleen mitään. Ensiksi kaikista olivat vaatteet kuivattavat, mikä tehtiin tuli-astian avulla. Lämpömittari, pikimmältään ulko-ilmaan siirrettynä, aleni hetikohta kolmeenkymmeneen pykälään jäätökohdan alla.

Tunnin kuluttua päättivät André Vasling ja Penellan uhalla koetella pakkasta ulkona. He kääriytyivät vielä märkiin vaatteisiinsa ja menivät ulos reiän kautta, jonka seinät jo olivat kovat kuin kallio.

-- Me olemme ajautuneet itäpohjoista suuntaa, sanoi André Vasling, tarkastellen tähtiä, jotka vilkkuivat erinomaisella kirkkaudella.

-- Eipä olisi paha, vastasi Penellan, jos rekemme olisi tullut muassamme.

-- Eikö reki ole täällä? kysäisi André Vasling. Sitte olemmekin hukassa!

-- Hakekaamme! vastasi Penellan.

He kiersivät huoneen, joka nyt oli yhtenä ainoana, viittätoista jalkaa korkeana jääjärkäleenä. Mahdoton paljous lunta oli tullut kaiken ajan minkä myrskyä kesti, ja tuuli oli sen ryöpyttänyt kokoon sen ainoan kohopaikan ympärille, mikä lakeudella oli. Koko jääteli, jolle he olivat huoneensa rakentaneet, oli rouhentuneiden jäämöhkäleiden keskellä ajellut viisikolmatta peninkulmaa itäpohjoiseen päin, ja vangit olivat käyneet osallisiksi veden päällä kulkevan vankihuoneensa kohtaloon. Reki oli mennyt erään toisen jäätelin muassa, epäiltämättä toista suuntaa, sillä siitä ei nähty vihiäkään, ja tottapa koirat olivat saaneet surmansa siinä hirveässä nujakassa.

André Vasling ja Penellan tunsivat epätoivon pääsevän sydämissään vallalle. He eivät tohtineet enää mennä majaan. He eivät tohtineet puhua tätä ylen arveluttavaa uutista tovereillensa. He kiipesivät aina sen jääjärkäleen huipulle asti, missä huone oli peitossa, mutta eivät keksineet mitään muuta kuin samaa ääretöntä valkoista lakeutta, mikä kaikin puolin heidät ympäröi. Heidän jäsenensä värisivät vilusta, ja kylmettyneet vaatteensa rippuivat raskaina ja kankeina heidän ympärillään.

Kavutessaan alas sattui Penellan katsahtamaan André Vaslingin puoleen. Hän näki hänen terävästi silmäävän eräälle suunnalle ja sitte alkavan vapista ja kalveta.

-- Kuinka voitte, Vasling? kysyi hän häneltä.

-- Ei se ole mitään, vastasi tämä. Menkäämme sisään ja sitte katsokaamme, miten pääsemme pois näiltä tienoilta, joille meidän ei koskaan olisi pitänyt jalallamme astua.

Mutta sen sijaan että olisi totellut, kiipesi Penellan jälleen ylös ja käänsi silmänsä sille suunnalle, joka vastikään oli kääntänyt Vaslingin huomion puoleensa. Minkä hän siellä näki, teki häneen perin toisen vaikutuksen, sillä hän huudahti ilosta ja sanoi:

-- Jumala olkoon ylistetty!

Vähäinen savu näkyi itäpohjoisesta. Sen suhteen ei voinut erehtyä; eläviä ihmisiä hengitti siellä loitolla. Penellanin ilohuuto houkutteli paikalle muutkin, ja kaikki taisivat omin silmin saada vakuutuksen siitä, ettei hän erehtynyt.

Ajattelematta kauemmin ruokavarain puutetta ja huolimatta kirpeästä pakkasesta lähtivät kaikki, päähineihinsä kääriytyneinä, pitkillä askelilla sitä paikkaa kohti, josta savu nousi.

Heidän vaelluksensa määräpaikka oli, kuten sanottiin, itäpohjoisessa noin viiden tahi kuuden peninkulman päässä, ja suurin vaikeus oli saman suunnan pitämisessä. Savu oli kadonnut eikä ollut yhtään korkopaikkaa, joka olisi voinut johtona olla, lakea kun oli aivan tasainen. Ja kuitenkin oli välttämätöntä, etteivät poikenneet oikealta suunnalta.

-- Koska meillä ei ole etäisiä esineitä meitä opastamassa, sanoi Cornbutte, niin koettakaamme toista keinoa: Penellan menee edellä, Vasling kahdenkymmenen askelen päässä hänen jälessään ja minä kahdenkymmenen askelen päässä Vaslingin jälessä. Sillä tavoin voin nähdä, syrjäytyykö Penellan oikealta linjalta.

Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.

-- Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.

-- Emme mitään, vastasi Misonne.

-- Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut huutoja tuolta suunnalta.

-- Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!

-- Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee mahdottoman kauas.

-- Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos mieli ei paleltua.

-- Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!

Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.

-- Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!

Hän alkoi juosta sitä suuntaa, mistä huuto oli kuulunut. Hän pitkitti juoksuaan noin kaksi peninkulmaa, ja hämmästyksensä kävi suureksi, kun näki miehen makaavan lumella. Hän läheni häntä, nosti hänen ylös, mutta näpisti sitte sormensa ristiin epätoivosta.

André Vasling, joka oli seurannut häntä kintereillä, tuli nyt paikalle ja sanoi, luotuansa silmänsä miehen päälle:

-- Se on yksi haaksirikkoutuneista! Se on matruusimme Cortrois!

-- Hän on kuollut, sanoi Penellan, viluun kuollut!

Jean Cornbutte ja Maria tulivat nyt ruumiin luokse, joka jo oli kylmästä kangistunut. Epätoivo kuvastui kaikkein kasvoihin. Tämä kuollut oli yksi Louis Cornbutten matkakumppaleista.

-- Eteenpäin! huusi Penellan.

Ja eteenpäin mentiinkin vielä puolen tuntia, sanaakaan vaihtamatta, siksikuin näkivät erään töyrypaikan, mikä tuskin voi olla muuta kuin maata.

-- Se on Shannon-saari, sanoi Jean Cornbutte.

Peninkulman vaellettuaan taisivat he selvästi eroittaa savun nousevan lumesta tehdystä, puu-ovella suljetusta majasta. He kiljaisivat. Kaksi miestä syöksi majasta ulos, ja toisen niistä tunsi Penellan hetikohta Pierre Nouquet'iksi.

-- Pierre! huusi hän.

Pierre seisoi kuin kivistyneenä, tietämättä, kuten näytti, mitä hänen ympärillään tapahtui. André Vasling katseli eräänlaisella levottomuudella, mutta myös julmalla tyytyväisyydelläkin, Pierre Nouquet'in kumppalia, hän kun ei nähnyt Louis Cornbuttea heidän kanssansa.

-- Pierre! minä se olen, huusi Penellan, ja ystäväsi kaikkityyni.

Pierre Nouquet havahtui ja riensi vanhan toverinsa syliin.

-- Entä poikani! Entä Louiseni! huusi Jean Cornbutte, mitä synkeintä epätoivoa näyttäen.

XII.

Paluu prikiin.

Samassa silmänräpäyksessä tuli miltei kuolevan näköinen mies majasta, retostellen pitkin jäätä. Se oli Louis Cornbutte.

-- Poikani!

-- Rakastettuni!

Nämä molemmat huudahukset kuuluivat yhtaikaa, ja Louis Cornbutte vaipui taintioimena isänsä ja Marian syliin, joka vei hänen majaan, missä hän kohta virkosi heidän huolenpitojensa avulla.

-- Isäni! Maria! äännähteli Louis Cornbutte. Siis olen vielä näkevä teidät, ennenkuin kuolen!

-- Sinä et ole kuoleva! vastasi Penellan; sinä olet kaikkein ystäväisi keskellä.

André Vasling oli ainoa, joka ei käynyt osalliseksi riemun osoituksiin. Hän ei antanut kättäkään Louis Cornbuttelle, niin katkera oli vihansa.

Pierre Nouquet oli kokonansa ilon valloissa. Hän syleili koko maailmaa ja pisti sitte halkoja kamiiniin, niin että kohtalainen lämmin kohta vallitsi siinä pienessä huoneessa, jossa nyt oli kaksi henkeä, joita vastatulleet eivät tunteneet.

Ne olivat matruusit Jocki ja Herming, ainoat jotka olivat jälellä _Froöerenin_ norjalaisesta miehistöstä.

-- Ystäväni, siis olemme pelastuneet! sanoi Louis Cornbutte. Isäni! Maria! jotka olette antauneet niin moniin vaaroihin!

-- Sitä emme kadu, Louisini, vastasi Jean Cornbutte. Prikisi, _La Jeune-Hardie_, on lujassa ankkurissa jäiden keskellä, kuusikymmentä peninkulmaa täältä. Me lähdemme kaikki, niin monta kuin olemme, sinne.

-- Ajatelkaapa, kuinka Cortrois on ilahtuva, takaisin tultuansa, sanoi Pierre Nouquet.

Tuskallinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja Penellan ilmoitti Nouquet'ille ja Louis Cornbuttelle, että heidän toverinsa oli kuollut viluun.

-- Ystäväni, sanoi Penellan, parasta on, että täällä odotamme muutosta ilmassa. Onko ruokavaroja ja halkoja?

-- Molempia. Me poltamme mitä vielä on tähteinä _Froöerenistä_.

_Froöeren_ oli ajellut jäiden sekaan neljänkymmenen peninkulman päähän siitä paikasta mihin Louis Cornbutte oli pystyttänyt talvimajansa. Jäätelit särkivät laivan, ja haaksirikkoutuneet viskattiin muutamain aluksen pirstain kanssa Shannon-saaren eteläiselle rannalle.

Haaksirikkouneita oli silloin viisi: Louis Cornbutte, Cortrois, Pierre Nouquet, Jocki ja Herming. Muut norjalaiset olivat hukkuneet haaksirikossa.

Hetikuin Louis Cornbutte oli nähnyt meren aluksen ympärillä menevän jäähän, oli hän käynyt valmistuksiin talvea varten. Hän oli ponteva, kestävä ja pelkäämätön mies; mutta sittekin oli hän ollut vähää vailla sortua taistelussa tätä hirmuista ilman-alaa vastaan, ja isänsä löytäessä hänen hän jo odotti kuolemata. Muuten oli hänellä ollut ei ainoastaan elementtiä, vaan myös molempain norjalaisten kiukkuisuutta vastaan taistelemista, vaikka nämä miehet saivat häntä kiittää hengestänsä. Ne olivat eräänlaisia metsäläisiä, joihin tuskinpa luonnollisimmatkaan tunteet pystyivät. Jäätyänsä yksinään Penellanin kanssa käski Louis Cornbutte hänen sentähden pitää heitä tarkalla silmällä. Penellan puoleltaan ilmoitti Louisille André Vaslingin käytöksen. Louis Cornbutte ei tahtonut uskoa mitä kuuli, mutta Penellan näytti hänelle toteen että, aina siitä asti kuin hän oli kadonnut, André Vasling aina oli menetellyt se päämäärä silmäinsä edessä, että saisi sen nuoren tytön omaksensa.

Koko tämä päivä omistettiin levolle ja jälleen-näkemisen ilolle. Fidèle Misonne ja Pierre Nouquet ampuivat muutamia vesilintuja ei kaukana majasta, josta ei ollutkaan kovin kauas ulkoutumista. Tuoreet ruoka-aineet ja virkistyttävä valkea voimistuttivat jälleen heikoimpiakin, niinpä Louis Cornbutteakin, joka tunsi itsensä tuntuvasti paremmaksi. Tämä oli ensimäinen ilon hetki, minkä nämä niin kovasti koetellut ihmiset kotvaan aikaan olivat kokeneet. Iloinen juhlallisuuspa vietettiinkin nyt tässä viheliäisessä majassa, kuudensadan peninkulman matkan päässä pohjoisella jäämerellä ja 30:nen pykälän pakkasessa!

Tätä lämpömäärää kesti kuunvaiheesen asti, ja vasta marraskuun 17 päivänä, kahdeksan päivää heidän toisiinsa yhtymisen jälkeen, taisivat Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa lähtöä ajatella. Heidän matkaansa valaisi ainoastaan tähtien valo, mutta pakkanen ei ollut niin tuima, ja luntakin sateli vähin.

Ennenkuin paikalta lähtivät, loivat he haudan Cortrois-raukalle. Surullinen juhlameno, joka syvältä liikutti heitä kaikkia. Cortrois oli ensimäinen heistä, joka ei koskaan enää ollut synnyinmaatansa näkevä.

Misonne oli majaksi käytetyistä puista salvanut eräänlaisen reen ruoka-varain kuljetusta varten, jota rekeä matruusit vuoroittain vetivät. Jean Cornbutte suuntasi kulun jo ennen kuljettuin seutuin kautta, toivoen löytävänsä jälleen ne säilöön kaivetut ruoka-aineet, jotka nyt, seuran lisäyttyä neljällä hengellä, olivat välttämättömästi tarpeesen.

Jumalan sallimuksesta tapasi hän jälleen rekensä, joka oli joutunut sen niemen lähisyyteen, minkä luona he olivat niin suuria vaaroja kokeneet. Sittekuin koirat nälissään olivat syöneet siiat, olivat ne ryhtyneet rekeen pantuihin ruoka-aineisin. Tällä tavoin olivat ne henkeänsä säilyttäneet, ja ne olivat juuri ne, jotka johdattivat matkueen reen luokse, missä ruokavaroja vielä oli kosolta.

Tämä vähäinen seurue lähti nyt prikille astumaan. Koirat valjastettiin reen eteen ja matkustajia ei näyttänyt mikään vaara uhkaavan.

Se vaan merkittiin, että Aupic, André Vasling ja norjalaiset oleskelivat itsekseen eivätkä seurastelleet muiden kanssa; mutta tietämättänsä olivat he likeltäpitäin vaarilla pidettyinä. Kuitenkin tämä eripuraisuuden siemen tuontuostakin arveluttavasti huoletti Louis Cornbuttea ja Penellania.

Joulukuun 7 päivänä, kaksikymmentä päivää siitä kuin olivat toisiinsa yhtyneet, saivat he sen lahden näkyviin, jossa _La Jeune-Hardie_ oli talvimajoissa. Kuinka suuresti eivätkö hämmästyneet, kun tapasivat prikin jäämöhkäleelle kohotettuna 12 jalkaa korkealle. He riensivät sen luokse, toveriensa suhteen sangen levottomina, ja Gervique, Turquiette ja Gradlin ottivat heidät riemuhuudoilla vastaan. Kaikki voivat hyvin, mutta olivat olleet isossa vaarassa hekin.

Myrsky oli raivonnut koko pohjoisella merellä. Jäätelit olivat särkyneet ja siirtyneet, ja liukuen toinen toisensa alate olivat ne muuttaneet prikin alustan. Koska niiden omituinen paino pyrkii nostamaan niitä veden pinnalle, niin niillä oli arvaamaton voima, ja juuri sen johdosta oli priki yhtäkkiä kohonnut meren pintaa ylemmä.

Ensimäiset silmänräpäykset menivät palajamisen ilossa. Retkessä osallisina olleet iloitsivat tapaamastansa kaikki paikat hyvässä kunnossa, joten taisivat olla vakuutetut siitä, että tulisivat viettämään joskin tuiman niin kumminkin mukiinmenevän talven. Alus ei ollut kohotessaan saanut mitään vahinkoa, vaan oli aivan yhtä vankka kuin ennenkin. Kevään tultua ei tarvinnut muuta kuin antaa sen liukua viettävää tasoa myöten irroitetuille laineille.

Mutta ikävä uutinen pilvestytti Jean Cornbutten ja sen kumppalien kasvot. Sillä hirmuisella raju-ilmalla oli rannalle rakettu lumimakasiini kokonansa rusentunut ja siellä säilytetyt ruoka-aineet olivat sinne tänne kiidelleet, niin ettei enää ollut mahdollista löytää vähintäkään. Kun tämä kova onni tuli tunnetuksi, kävivät Jean ja Louis Cornbutte varastohuonetta tutkimassa, arviolta laskeaksensa kuinka paljon ruokavaroja vielä oli jälellä.

Kevättä ei käynyt odottaminen ennenkuin toukokuulla, eikä prikin käynyt ennen sitä aikaa talvimajoiltaan lähteminen. Oli siis viiden kuukauden talvi jäiden seassa vietettävä, jolla ajalla kahdellatoista hengellä piti olla ravintonsa. Tarkasti lasketeltua tuli Jean Cornbutte siihen päätökseen, että he voisivat tulla toimeen lähtöaikaan asti, jos kaikki pantiin puolelle ruokamäärälle. Välttämättömyys käski siis lintuja ajamaan, että ruokavarat niin paljon kuin mahdollista säästyisivät.

Pelvosta että tapahtuisi toinen tällainen onnettomuus, päätettiin ettei enää ruokavaroja säilöön kaivettaisi. Kaikki olivat prikissä säilytettävät. Matruusien yhteiseen huoneesen laitettiin makuupaikkoja vastatulleille. Turquiette, Gervique ja Gradlin olivat toverien poissa ollessa jystäneet portaat jäähän, joita myöten oli mukava astua kannelle.

XIII.

Molemmat kilpakosijat.

André Vaslingista oli tullut varsin hyvä ystävä molempain norjalaisten matruusien kanssa. Aupic oli niin ikään ruvennut tähän liittoon, joka tavallisesti oleskeli itsekseen, isosti paheksien kaikkia noita uusia hommia. Mutta Louis Cornbutte, jolle isä oli jättänyt päällikkyyden prikissä, ei tahtonutkaan kuulla puhuttavan mistään uppiniskaisuudesta, vaan antoi, vastoin Marian rukouksia, että menettelisi lempeydellä, ymmärtää, että vaati kuuliaisuutta kaikissa kohdin.

Yhtähyvin tapahtui muutamia päiviä sen perästä että molemmat norjalaiset hyökäsivät esiin ja valtasivat laatikollisen suolattua lihaa. Louis Cornbutte vaati laatikkoa hetikohta takaisin annettavaksi, mutta Aupic meni heidän puolelleen ja André Vasling antoi vielä päällisiksi ymmärtää, että säännöistä ruokavarain suhteen ei kävisikään kauemmin lukua pitäminen.

Ei ollut apua siitä että näille onnettomille selitettiin, sääntöjen olevan kaikkein hyväksi, sillä sen he tiesivät ja etsivät vaan tekosyytä kapinaan. Penellan kävi molempaa norjalaista kohti, jotka vetivät puukkonsa; mutta Misonnen ja Turquietten avulla onnistui hänen saada heiltä aseet ja ottaa lihalaatikko pois. Nähtyänsä ottelun kääntyvän tappioksi, André Vasling ja Aupic välttivät siihen sekautumasta. Mutta Louis Cornbutte vei perämiehen syrjään ja sanoi: