Part 3

-- Turquiette! Gradlin! Missä olette?

-- Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.

-- Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs Gradlin?

-- Täällä olen, kapteini!... Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin kauhistuksella.

-- Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului. Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa, kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan, etteivät mereen suistuisi.

Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen, kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen, mikä niitä kahlehti.

Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.

Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.

Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.

-- Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä pety! Katsokaapa, tuolla on _La Jeune-Hardie_, peninkulmaa likempänä meitä kuin ennen!

Kaikki hyökäsivät sinne päin, ja osaksi niin varomattomasti, että Turquiette luiskahti erääsen railoon ja olisi välttämättömästi hukkunut, ellei Jean Cornbutte olis saanut häntä päähineestä kiini, niin että Turquiette pääsi siitä ainoastaan kylmällä kylvyllä.

Mutta prikipä heilasikin avoimessa vedessä kahden peninkulman päässä tuulen puolella heistä. Vaivain perästä, joita on työläs uskoa, onnistui tämän pienen joukon päästä siihen. Se oli hyvässä tallessa, paitsi että jäälohot olivat särkeneet ruorin, joka oli jäänyt poisnostamatta.

VII.

Meno talvimajoihin.

Penellan oli vielä kerran ollut oikeassa: kaikki oli tapahtunut heidän paraaksensa, ja tämä jään puhkeaminen oli avannut alukselle tien aina lahteen asti. Merimiehillä ei ollut muuta tehtävänä, kuin taitavasti käyttää virtaa hyväksensä, niin että välttivät yhteensattumusta jääteleihin.

19 päivänä syyskuuta priki viimein asetettiin talvimajoilleen kahden kaapelipituuden päähän maasta ja hyvälle ankkuripohjalle. Jo päivällä jälkeen oli jäätä syntynyt rungon ympärille ja se kesti kohta kävelläkin, niin että päästiin suoraan yhteyteen maan kanssa.

Jäämeren kulkijain tavan mukaan taklaasi sai jäädä siihen tilaan missä se oli; purjeet käärittiin huolellisesti ja peitettiin pressenningillä (tervavaatteella), ja vareksen pesä jäi paikalleen, osaksi että voitaisiin tehdä vaarinottoja kaukaisille paikoille ja osaksi että kulkijoita huomautettaisiin prikiin.

Aurinko tuskin enää nousi taivaanrannan yli. Sitte kesäisen päivänseisauksen olivat sen tekemät piirit pienenneet pienenemistään, ja kohta oli se kokonansa katoava.

Laivaväki kiirehti valmistuksiaan tekemään. Penellan oli siinä johtavana henkenä. Jää aluksen ympärillä oli jo melkeän paksu, ja peljättävä oli, että se tulisi vahingoksi asti puristamaan alusta; mutta Penellan odotti, kunnes jää kulkujäiden alinomaisesta sinne tunkeilemisesta oli ennättänyt tulla noin kaksikymmentä jalkamittaa paksuksi. Silloin hakkautti hän sen ympärinsä rungon alta auki, niin että alus seisoi kuin sen omain muotojen mukaan tehdyssä tokassa ja täydellisesti varjeltuna kaikesta jään ahdistuksesta.

Lopuksi rakensivat matruusit pastingin korkeudelle viittä tahi kuutta jalkaa korkean lumimuurin, josta ennen pitkää tuli kova kuin kallio. Tämä suoja esti lämpöä säteilemällä katoamasta. Purjevaatteesta tehty, nahoilla peitetty ja hengenpitävästi tiheä teltta levitettiin koko kannen pituudelle, joten siitä tuli eräänlainen kävelypaikka laivaväelle.

Niinikään tehtiin maalle makasiini lumesta, johon semmoiset kapineet siirrettiin, jotka olivat haittana laivassa. Kaikki hyttien väliseinät revittiin pois, että saataisiin yksi ainoa keulasta perään ulottuva huone. Tämmöinen huone oli melkoista helpompi saada lämpimäksi, koska jäällä ja nuoskeudella ei ollut niin monta nurkkaa kiini puneutuaksensa ja paitsi sitä puhtaan ilman saantiksi kävi helpommin niinsanotulla keulapurjeella.

Itsekukin osoitti kovalle ottavaa ahkeruuttaa näissä erilaisissa valmistuksissa, jonka tähden ne jo syyskuun 25 päivänä olivat loppuun saatetut. André Vasling ei ollut näyttänyt vähintä kykyä käytännöllisesti ja tarkoituksen mukaisesti järjestämään mitä tarvittiin. Erittäinkin osoitti hän suurta intoa sekautumaan kaikkeen mikä Mariata koski, ja jos tämä, joka ei muuta ajatellut kuin Louisiaan, ei sitä huomannut, niin kylläpä Jean Cornbutte kohta hoksasi, miten asia oli. Hän puhui siitä Penellanille ja muisti nyt monta asianhaaraa, jotka selittivät hänen perämiehensä tarkoitukset. André Vasling rakasti Mariata ja aikoi anoa häntä hänen enoltaan, kun tultaisiin siihen asti, ettei epäilystä enää olisi haaksirikkouneiden kuolemasta; sitte he pala'aisivat Dunkerqueen ja André Vasling naisi tämän rikkaan ja kauniin tytön, joka paitsi sitä oli Jean Cornbutten ainoa perillinen.

André Vasling ei kumminkaan malttanut taitavasti ja varuisasti menetellä. Hän oli monta kertaa selittänyt kuulustelmukset haaksirikkoutuneista hyödyttömiksi, mutta väitöksensä olivat miltei yhtä usein tulleet kumotuiksi jollakin uudella todistuksella, minkä Penellan lystikseen lateli hänen silmäinsä eteen.

Hän inhostuikin sydämen pohjasta kunnollista Penellania, joka siinä suhteessa ei jäänyt hänelle mitään velkaa. Ainoastaan yhtä asiata Penellan pelkäsi, että André Vasling näetsen saattaisi aikaan pahaa sopua laivaväen kesken, ja hän kehoitti sen tähden Jean Cornbuttea pitämään häntä silmällä ja antamaan hänelle ainoastaan kierteleviä vastauksia.

Kun valmistukset talvehtimiseen olivat päätetyt, kävi kapteini erinäisiin toimiin miehistön terveyttä varjellaksensa. Väelle oli annettu käsky joka aamu tuulettaa ruoma ja huolellisesti pyhkiä kosteus sisäpuolelta seiniä. Aamuin ja illoin jaettiin lämmintä teetä ja kahvea, jotka ovat paraita sydämen lämmittäjiä kovassa pakkasessa. Laivaväki oli sitte vielä jaettuna erinäisiin jahtikuntiin, joiden velvollisuutena oli, niin paljon kuin mahdollista, hankkia laivalle jotakin tuoretta.

Jokaisen piti sitte vielä ryhtyä johonkin terveelliseen työhön eikä antauta ulko-ilman alttiiksi liikkeellä olematta, koska 30:nen pykälän pakkasessa jäsen yhtäkkiä voi köntistyä. Jos kumminkin semmoinen kova onni sattuisi, neuvottiin heitä hieromaan paleltunutta paikkaa lumella, joka siinä tapauksessa on ainoa lääke.

Penellan puollusti niinikään kylmän kylvyn käyttämistä joka aamu. Vaadittiinpa jonkinmoista rohkeutta lumeen alastonna heittäymiseen, josta sydän oli miltei köntistyä, mutta Penellan antoi esimerkin, jota Maria ei ollut viimeinen seuraamaan.

Jean Cornbutte ei unhottanut lukemistakaan eikä yhteisiä hartauden harjoituksia, sijaa kun ei käynytkään sydämessä epätoivolle tahi ikävälle jättäminen.

Tuo alinomaa pimeä taivas täytti sielun synkeydellä. Pieksevät lumituiskut lisäsivät jokapäiväistä tukaluutta. Aurinko oli kohta jäähyvästin ottava. Jos eivät lumipilvet alinomaa olis olleet kokoontuneina matkustajaimme päiden päällä, niin heillä olisi voinut olla iloa kuusta, joka sanan varsinaisessa merkityksessä oli oleva heidän aurinkonsa tänä pitkänä pohjois-yönä; mutta niin kauan kuin tuuli oli idästä, ei luntakaan tulemasta herjennyt. Joka aamu oli väellä lumi kannelta lakaistavana ja portaat lumeen uudestaan tehtävinä, että jäälle päästäisiin. Tämä kävi varsin mutkattomalla tavalla: heti kuin pykälä oli tehty, kaadettiin vähän vettä päälle ja pinta jäätyi silmänräpäyksessä.

Penellan hakkautti myöskin reiän jäähän, ei kauas aluksesta. Joka päivä otettiin pinnalle syntynyt uusi riite pois, ja vesi, joka nostettiin kappaletta syvemmältä, ei ollut niin kylmää kuin pinnalla.

Kaikkia näitä valmistuksia kesti kolmen viikon paikoille. Nyt nousi kysymys, eikö tiedustelemuksia laajennettaisi. Alus oli nyt kuudeksi tahi seitsemäksi kuukaudeksi kiini suljettuna, ja vasta ensituleva suoja-ilma voi sille avata tien jäiden läpi. Olipa sen tähden täytymys käyttää tätä pakollista liikkumattomuutta tiedustelemuksiin pohjoiseen päin.

VIII.

Löytötuumia.

Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.

Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa. Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty. Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä _La Jeune-Hardie_ piti talvea.

Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat turvapaikkaa talveksi etsineet.

Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.

Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä, että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla, jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se onnistui täydellisesti.

Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että olisivat varjellut loukkauksista.

Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:

Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti, että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia. He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki toiveet siksensä heitettävät.

André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.

Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.

Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla, hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää ilmanlaatua vastaan.

Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella, hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.

Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte, Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi, sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan, johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille, mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä vetää.

Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.

Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.

IX.

Lumihuone.

Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan. Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.

Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.

Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan miltei mahdottoman kärsiä.

Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli tunnustellut eteensä.

Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin paluusen.

Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden levähtää päivä tahi pari.

Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat, jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät. Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.

Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia näissä hirmuisissa autioissa.

Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa niitä alas, ehkä turhaan.

Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri, että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.

Marraskuun 4 päivänä rupesi Jean Cornbutte erääsen paikkaan rannalla kaivamaan ruokavaroja, jotka eivät olleet tarpeesen. Merkki pystytettiin paikalle sitä tuskin uskottavaa tapausta varten, että uusia tiedustelemuksia tulisi tehtäväksi tälle suunnalle. Sinne mennessä oli, kuten edellä mainittiin, samanlaisia kätköjä tehty pitkin matkaa, määrätyn matkan päähän toisistaan, joten heillä oli ruokavaroja paluumatkalle, tarvitsematta niitä reessä kuljettaa.

Lähtö määrättiin marraskuun 5 päiväksi kello 10 ajaksi aamupäivällä. Syvä alakuloisuus vallitsi tässä pienessä seurassa. Maria tuskin voi pidättää kyyneleitään, nähdessään enonsa noin nulomielisenä. Mitkä kärsimiset ja vaivat, eikä miksikään hyväksi! Kuinka paljon hukattua työtä!

Penellan nurpeili ja ynsisteli; hän ei huolinut koko maailmasta ja purki joka tilaisuudessa tovereilleen vihojaan heidän huonoudestaan ja kelvottomuudestaan. He olivat, sanoi hän, arkamaisempia ja vennompia kuin Maria, joka olisi kyennyt menemään vaikka maailman ääreen antamatta valitusta kuulua.

André Vasling ei saattanut salata iloansa, minkä tunsi tästä asiain käännöksestä. Hän osoitti tälle nuorelle tytölle entistä ahkerampaa huomaavaisuutta, saattipa hänen toivomaan uusiakin tiedustelemuksia talven kuluttua. Hän tiesi hyvin kyllä niiden silloin olevan myöhään tulleita.

X.

Elävältä haudatut.

Illalla ennen lähtöä, iltaiselle ruvetessa, oli Penellan halkomassa tyhjiä laatikoita tuli-astian alle pistettäviksi, kun äkki-arvaamatta tunsi sakeasta savusta miltei tukehtuvansa. Samassa silmänräpäyksessä tärähti lumihuone liitoksilleen ikäänkuin maanjäristyksestä. Jokainen kiljahti kauhistuksesta ja Penellan suhkaisi ulos.

Siellä valliisi pilkkoinen pimeä. Hirmuinen myrsky raivosi. Lumi tuprusi tavattoman ankarasti, ja pakkanen oli niin kova, että Penellan tunsi kätensä paleltuvan. Hänen täytyi taas mennä sisään, sitä ennen kätensä lumella hierottuansa.

-- Meillä on ankara myrsky, sanoi hän. Suokoon Jumala, että huoneemme kestäisi, sillä jos raju-ilma sen hävittää, niin olemme hukassa.

Myrskynpuuskain ilmassa raivotessa tuntui hirvittävä ryske kylmettyneen maan alla. Jäälohkareita kiiteli sinne ja tänne ja räiskien murskautui toisiaan vasten. Tuuli vonkui niin ankarasti, että toisinaan tuntui kuin koko huone pyyhkäistäisiin paikaltansa. Phosphoroitsevia (valkimoitsevia) loisteita, selittämättömiä näillä leveysmitoilla, välähteli lumituprujen läpi.

-- Maria, Maria! huusi Penellan, tarttuen tätä nuorta tyttöä käsistä kiini.

-- Olemmepa kauniisti ulkona! sanoi Fidèle Misonne.

-- Ja tiesi Jumala, pääsemmekö täältä hengissä! lisäsi Aupic.

-- Lähtekäämme tästä lumihuoneesta! sanoi André Vasling.

-- Se on mahdotonta, vastasi Penellan. Pakkanen tuolla ulkona on hirmuinen, jota vastoin meidän täällä sisällä kenties onnistuu suojella itsemme sitä vastaan.

-- Annapas lämpömittari! sanoi André Vasling.

Aupic antoi hänelle lämpömittarin, joka ovireiällä osoitti 10 pykälää jäätökohdan alla, vaikka valkea oli viritettynä. André Vasling kohautti ovireiällä olevaa telttapalttinaa, mutta pudotti sen jälleen alas, ettei tuulen häntä vastaan ajamat, häntä vastaan raehtivat jääkappaleet häntä rikki piekseisi.

-- Entäs nyt, h:ra Vasling, sanoi Penellan, vieläkö nytkin tahdotte mennä ulos? Tottapa jo nähnette, että täällä olemme paraiten turvatut?

-- Olemmepa vainenkin, lisäsi Jean Cornbutte, ja meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme koettaaksemme lujentaa huonettamme sisäpuolelta.

-- Onpa vieläkin muuan vaara, mikä meitä uhkaa, sanoi André Vasling.

-- Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.

-- Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi hukumme.

-- Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät. Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.

Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.

-- Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.

-- Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea jähmettyy!

Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.