Part 2

Ei päivääkään ollut menettää. _La Jeune-Hardie_ pantiin hetikohta siihen kuntoon, että se voi kohdata pohjoisen jäämeren vaaroja. Timmermanni Fidèle Misonne tutki rungon mitä tarkimmalla huolella ja vakuutti, että sen luja rakennuslaatu teki sen kykeneväksi kestämään tölmäyksiä jäävuoria vastaan.

Penellanin toimesta, joka ennen valaskalan pyytäjäin kanssa oli käynyt pohjoisilla kulkuvesillä, vietiin laivaan villaisia huopapeittoja, turkiksilla vuoritettuja vaatteita, hylkeen-nahkasaappaita ja tarvepuita rekien teoksi, joita aiottiin käyttää kiintonaisilla jäälakeilla. Myös lisättiin kosolta väkiviina- ja kivihiili-varat, siinä tapauksessa että täytyisi pitää talvea jollakin paikalla Grönlannin rannikkoa. Niinikään hankittiin kalliilla hinnalla ja suurella vaivalla koko joukko sitruuneja, keripukin estämistä ja parantamista varten, joka tauti niin hirmuisesti harventaa alusten miehistöjä jäisillä tienoilla. Kaikki nämä kalut ynnä lisätyt liha-, korppu- ja paloviina-varat alkoivat jo täyttää osan prikin ruomaa, sillä muonahuone oli aikoja sitte täynnä. Myös varustivat he itsensä suurella paljoudella pemmikania, erästä indialaista laitetta, joka sisältää suuren määrän ravitsevia aineita vähässä koossa.

Kapteinin käskystä hankittiin paitsi sitä rautakankia, kiiloja ja sahoja, jään särkemistä varten. Sitä vastoin päätti hän vasta Grönlannissa varustaa itsensä rekikoirilla.

Koko laivaväki oli nyt kiini näissä valmistuksissa ja osoitti väsymätöntä ahkeruutta. Penellan oli joka paikassa läsnä ja tiesi neuvon kaikkeen. Muiden opetusten muassa, mitkä hän antoi niille, jotka ensi kertaa varustausivat jäämeriretkelle, oli se, etteivät käyttäisi villaisia vaatteita, vaikka lämpömäärä näillä pohjoispiiriä ylempänä olevilla leveyskohdilla jo oli sangen alhainen.

Penellan tarkkaili visusti, mitään virkkaamatta, André Vaslingin pienimpiäkin liikentöjä. Tämä mies, syntyään hollantilainen, oli tullut tiesi mistä, ja, hyvä merimies muuten, tehnyt kaksi reissua _La Jeune-Hardien_ kanssa. Penellan ei vielä voinut moittia häntä mistään, paitsi että omisti ylen ahkeran huomaavaisuuden Marialle, mutta seuraili häntä yhtähyvin valppaalla silmällä.

Miehistön ripeydellä priki saatiin varustetuksi heinäkuun 16 päivänä, 15 päivää siitä kun Bodöhön oli tultu. Silloinpa olikin soveliain aika tiedustuksille pohjoisissa vesissä. Kaksi kuukautta oli suoja-ilmaa ollut, ja retkeilemisiä taittiin sentähden ulotuttaa etemmä kuin muutoin. _La Jeune-Hardie_ lähti siis purjehtimaan, ottaen kurssinsa Brewster-nientä kohti, joka on Grönlannin itäisellä rannikolla ja 72 leveyspykälän kohdalla.

IV.

Jäävuorten keskellä.

Heinäkuun 23 päivänä ilmaisi eräs valon heijastus ensimäisen kulkujään, joka, Davisin salmesta lähtevä, hyökäsi valtamereen. Tästä hetkestä aikain saivat tähystäjät käskyn olla kahta vertaa valppaammat, että näetsen vältettäisiin tölmäystä noihin suunnattomiin röykköihin. Miehistö jaettiin kahteen vahtikuntaan, niin että ensimäiseen kuuluivat Fidèle Misonne, Gradlin ja Gervique, toiseen André Vasling, Aupic ja Penellan. Vahti-aikaa ei ollut kahta tuntia pitemmältä, sillä näillä kylmillä tienoilla lannistuvat ihmisen voimat puolta vähemmiksi. Vaikka _La Jeune-Hardie_ vasta oli 63 leveyspykälän kohdalla, osoitti lämpömittari 9 pykälää jäätökohdan alla.

Vettä ja lunta satoi usein kosolta. Valoisampina hetkinä, kun ei tuullut ylen kovasti, Maria oleskeli kannella, ja silmänsä vähitellen tottuivat pohjoisen meren tuimiin näytelmiin.

Elokuun 1 päivänä käveli hän peräkannella, puhellen enonsa, André Vaslingin ja Penellanin kanssa. _La Jeune-Hardie_ tuli juuri kolmea peninkulmaa leveään salmeen, jonka kautta isoja kulkujää-vuoria pikaista vauhtia ajeli etelää kohti.

-- Milloin saamme maan näkyviin? kysyi tämä nuori tyttö.

-- Kolmen, korkeintaan neljän päivän perästä, vastasi Jean Cornbutte.

-- Luuletteko siellä tapaavamme uusia jälkiä Louis-raukastamme?

-- Onpa mahdollista, tyttöseni, mutta pelkäänpä, olevamme vielä kaukana löytöretkemme periltä. Se on mahdollista, että _Froöeren_ on ajellut kauas pohjaan päin.

-- Tottapa on, lisäsi André Vasling, sillä sitä myrskyä, joka eroitti meidät siitä norjalaisesta aluksesta, kesti kolme päivää, ja kolmessa päivässä alus voi ajella kauas, kun on niin sorruksissa, ettei kykene purjeita pitämään.

-- Suvaitkaa minun muistuttaa teille, h:ra Vasling, sanoi Penellan, että se tapahtui huhtikuulla, että suoja-ilma silloin ei vielä ollut alkanut, ja että sentähden _Froöeren_ välttämättömästi pidättyi jäihin...

-- Ja epäiltämättä rutistui tuhansiksi pirstoiksi, lisäsi perämies, kun miehistönsä ei kyennyt liikehtimään.

-- Mutta nepä jäävuoret, vastasi Penellan, tarjosivat heille helpon välikappaleen päästä maalle, joka ei voinut olla niin erittäin kaukana.

-- Toivokaamme! sanoi Jean Cornbutte, tehdäksensä lopun tästä kanssapuheesta, mikä joka päivä uudistui perämiehen ja ruorimiehen välillä. Minun luuloni on, että ennen pitkää saamme maan näkyviin.

-- Tuolla se nyt on! huudahti Maria. Katsokaapas minkälaisia vuoria!

-- Ei, lapseni, vastasi Jean Cornbutte. Ne ovat jäävuoria, ensimäisiä tähän asti matkallamme kohtaamia. Ne murskaisivat meidät kuin lasin, jos laskisimme prikin niiden väliin. Penellan ja Vasling, olkaa varuillanne.

Nuo ajelevat jääröyköt, joita näkyi enemmän kuin viisikymmentä taivaanrannalla, lähenivät vähitellen prikiä. Penellan astui ruoriin, ja Jean Cornbutte kiipesi pram-saalingille, suuntaa komentamaan.

Illan puoleen oli priki keskellä noita liikkuvia kallioita, joiden rusentava voima on vastustamaton. Nyt oli temppuna, kuinka liikehtiä tämän vuoriston kautta, mieli kun käski yhä edelleen laskemaan eteenpäin. Toinen vaikeus tuli vielä lisäämään aseman vaarallisuutta: ei käynyt varmaan määrääminen, miten alus oli ohjattava, kun kaikki ympärillä olevat kohdat alituisesti siirtyivät eikä siis ollut kiintonaista näkö-alaa. Ilta kohta pimeni ja sumu sakeni. Maria astui hyttiinsä, mutta kapteinin käskystä piti kaiken laivaväen pysyä kannella. Väki oli varustettuna pitkillä keksillä, aluksen varjelemiseksi ajelevain jäämöhkäleiden tölmäyksiltä.

_La Jeune-Hardie_ joutui kohta ahdinkopaikkaan, semmoiseen, että sen raa'an-nokat töytäilivät jäävuorten kupeisiin, ja leeseilien piirat täytyi ottaa sisään. Täytyipä kääntää isomärssykin niin, että se kävi vanttiin kiini. Onneksi prikin purjehtimiselle tästä ei mitään vahinkoa ollut, tuuli kun sopi ainoastaan sen yläpurjeisin, ja ne ulottuivat viemään sitä melkeätä vauhtia eteenpäin. Hyvällä rakennollaan priki voi tunkeuta noihin sadepuuskain täyttämiin laksoihin, jolla aikaa jäämöhkäleet yltympäri puskiskelivat toisiaan surmaa ennustavalla ryskeellä.

-- Lemmon reissu! jupisi André Vasling keulan puolella matruusien joukossa, jotka keksi kädessä poistelivat uhkaavimpia tylmäyksiä.

-- Mikä on vissi, on se, että jos pääsemme täältä hengissä, niin olemme kauniin kynttilän velassa jäävuorten rouvalle, vastasi Aupic.

-- Kukapa tietää, kuinka monta vuorta meillä vielä on sivupäästävänä! arveli perämies.

-- Ja kukapa epäillee mitä siellä takana löydämme? lisäsi matruusi.

-- Älä jaarittele noin lemmon lailla, sanoi Gervique, vaan pidä varasi. Päästyämme tämän läpi lienee aikaa jankata. Pidä keksisi varalla.

Samassa tuli mahdottoman iso jäämöhkäle kiireesti ajellen _La Jeune-Hardieta_ kohti, ja mahdottomalta näytti väistyä sen edestä, se kuu täytti koko tämän ahtaan kanavan leveyden ja prikin oli perin mahdotonta kääntyä.

-- Tunnetko ruoria? kysyi Jean Cornbutte Penellanilta.

-- En, kapteini! Se on herjennyt ohjaamasta.

-- Ohoi! pojat, huusi kapteini miehilleen. Älkää peljätkö, vaan iskekää vankasti vastaan kekseillänne.

Jäämöhkäle oli liki kuuttakymmentä jalkaa korkea, ja jos se kaatui prikin päälle, niin tämä oli musertuva. Sanomaton kauhu seurasi hetkisen ajaksi ja laivaväki hyökäsi perän puolelle, huolimatta kapteinin käskystä että kukin pysyisi paikallaan.

Mutta jäämöhkäleen ollessa ainoastaan puolen kaapelipituuden päässä _La Jeune-Hardiesta_, kuului kumahus, ja oikea vesipatsas holvahti aluksen päälle, joka samassa kohosi suunnattoman aallon harjalle.

Kauhistuksen huuto pääsi merimiehiltä, mutta kun loivat silmänsä eteenpäin, oli jäämöhkäle kadonnut, salmi oli auki, ja sen lopulta näkyi ääretön, päivän viimeisten säteiden valaisema ja helppoa purjehtimista ennustava vesipeili.

-- Kaikki tapahtuu paraaksemme! huudahti Penellan. Sukkelasti nyt ison märssyn ahtimille.

Eräs näillä vesillä varsin tavallinen ilmiö oli tapahtunut. Kun suoja-ilman tultua nämä jääröykkiöt irtautuvat, toinen toisensa perästä, viskentelevät ne merellä täydellisessä tasapainossa. Mutta tultuansa valtamerelle, missä vesi on verrattain lämpimämpi, ne heikontuvat kannaltaan, joka vähitellen sulaa pois ja ilmankin pienenee tölmäyksistä muihin jäämöhkäleihin. Niin tulee silmänräpäys, jolloin painokohta on siirtynyt, ja silloin menee koko jäävuori kuperkeikkaa. Jos kuitenkin tämän jäävuoren pyllähys olisi tullut ainoastaan kahta minuutia myöhemmin, niin vuori olisi kaatunut prikin päälle ja sen rusentanut painollansa.

V.

Liverpool-saari.

Priki purjehti siis miltei aivan aukinaisella merellä. Mutta edempäuä taivaanrannalla osoitti vaalea, tällä kertaa liikkumaton kuume liikkumattoman pinnan lähisyyden.

Jean Cornbutte piti yhä edelleen kurssia Brewster-nientä kohti ja läheni jo niitä tienoita, joissa ilma on erinomaisen kylmä, kun auringon säteet tulevat sinne vasta sitte, kuin ovat paljon heikontuneet vinosta suunnastansa.

Elokuun 3 päivänä oli priki liikkumattomain ja yhtenäisten jääpantain keskellä. Pääsypaikat olivat monesti puolta kaapelipituutta leveitä, ja _La Jeune-Hardien_ täytyi tehdä tuhansia mutkia, jotka toisinaan olivat panneet sen kiertämään kompassin ympärinsä.

Penellan hoiteli Mariata mitä ahkerimmalla huolella ja sai hänen, pakkasesta huolimatta, joka päivä viettämään pari -- kolme tuntia kannella, koska näillä leveyspykälöillä ruumiin liikunto on terveyden välttämätön ehto. Muuten Maria oli yhä edelleen hyvällä mielellä. Kanssapuheensa näytti ikäänkuin uudelleen rohkaisevan matruuseja, ja kaikki kunnioittivat häntä vilpittömästi. André Vasling näytti innostuneemmalta kuin koskaan ennen ja etsi kaikkia tilaisuuksia saadakseen hänen seurassaan olla, mutta ikäänkuin jotakin aavistaen vastaanotti tämä nuori tyttö hänen huomallisuutensa eräänlaisella kylmyydellä. Helposti voi ymmärtää, että tulevaisuus enemmin kuin nykyisyys oli esineenä André Vaslingin kanssapuheilla, ja ettei hän salannut niitä monia ja uskottavia syitä, jotka tekivät varsin todenmukaiseksi, että haaksirikkoutuneet olivat hukkuneet. Hänen ajatuksensa mukaan oli nyt vahinko tapahtunut kuin tapahtunutkin, ja Marian olisi nyt jollekin toiselle huoli uskottava tulevaisuudestansa.

Kuitenkin Maria tuskin vielä lieneekään oikein oivaltanut mitä André Vasling tarkoitti, syystä että tämän suureksi kiusaksi kanssapuheet eivät koskaan päässeet olemaan pitkällisiä. Penellan keksi aina jonkun keinon pistäytyä väliin ja hävittää André Vaslingin esityksien vaikutuksen muutamilla lohdullisilla sanoilla.

Muuten tämä tyttö ei kuluttanut aikaansa joutilaisuudessa. Penellanin kehoituksesta laitti hän talvivaatteensa kuntoon; oli näetsen välttämätöntä, että hän kokonansa muutti pukunsa. Tavallisten naisvaatteiden muoti ei sopinut tässä kylmässä ilma-alassa. Hän teki siis itselleen eräänlaiset turkiksilla vuoritetut housut, jotka jalkain paikoilta olivat hylkeennahalta päällystetyt. Hameet eivät ulottuneet alemma kuin polviin asti, etteivät lumihangissa venyisi. Turkilla sisustettu, tarkasti ruumiille keveltyvä kohtu peitti ylä-osan ruumista.

Niinikään valmisteli miehistökin joutohetkinään talviasuaan täyteen kuntoon. He tekivät suuren joukon pitkävartisia hylkeennahka-saappaita, taitaaksensa huoleti kynnellä lunta kulkuretkillänsä. Näin oli kaikilla koko purjehtimisen ajalla työskentelemistä.

André Vasling, joka oli erittäin taitava pyssymies, ampui useissa tiloissa vesilintuja, joita lukemattomina parveina laukuili aluksen ympärillä. Eräänlaiset haahkatelkät varustivat laivaväen oivallisella tuoreella lihalla, terveelliseksi vaihetukseksi suolaisen kanssa.

Vihdoin viimein tuli priki tuhansia mutkia tehtyään Brewster-niemen näkyville. Vene laskettiin mereen. Jean Cornbutte ja Penellan menivät maalle ja näkivät rannikon olevan aivan aution.

Heti sen jälkeen lähti priki jälleen purjeille, kurssi Liverpool-saarta kohti, jonka Scoresby löysi 1821, ja laivaväki päästi hurrahuutoja nähdessään maan-asukkaita juoksevan pitkin rannikkoa. Heti ruvettiin hieromaan tuttavuutta heidän kanssansa muutamain heidän kieleensä kuuluvain sanain avulla, mitkä Penellan tunsi, ja muutamilla puheenparsilla, joita he itse olivat valaskalan pyytäjiltä oppineet.

Grönlantilaiset ovat pieniä ja paksuja; heidän pituutensa on harvoin yli neljän jalan ja kymmenen tuuman; ihonsa on punasilpeinen, muoto pyöreä ja otsa matala; musta tukkansa riippuu suorana pitkin selkää; hampaansa ovat turmellut, ja heissä on aine senlaiseen pitaliin, mikä kalaa syövillä kansoilla on omituisena.

Rauta- ja kuparipalaisista, joiden perään ovat sangen halukkaita, nämä ihmisparat tarjosivat karhuntaljoja, merikoiran-nahkoja sekä nahkoja kaikista elävistä, mitkä tavallisesti hylkeen nimeen käsitetään. Jean Cornbutte sai tavattoman halpaan hintaan kaikkia näitä kaluja, jotka tulivat olemaan hänelle suureksi hyödyksi.

Kapteini teki sitte maan-asukkaille ymmärrettäväksi, että hän oli hakemassa erästä haaksirikkounutta alusta, ja kysyi, eikö heillä ollut mitään tietoa semmoisesta. Eräs heistä piirrusti hetikohta lumelle eräänlaisen aluksen ja sanoi, että semmoinen alus kolme kuukautta sitä ennen oli nähty pohjoisessa päin. Myös selitti hän, että suoja-ilma ja jääkenttäin liikkeelle lähtö oli estänyt maan-asukkaat koettamasta saada selkoa aluksesta. Heidän veneensä ovatkin tavattoman keveät eivätkä voi pitää merta semmoisissa tiloissa.

Nämä tiedot, niin vaillinaiset kuin olivatkin, rohkaisivat kuitenkin matruusit yritystä toimeen panemaan ja Jean Cornbutten taivuttamaan heidät mukaansa vielä kappaleen matkaa edemmä jäämerelle.

Ennenkuin lähdettiin Liverpool-saarelta, ostettiin kuusi yhteen valjastettavaa eskimolaista koiraa, jotka kohta perehtyivät laiva-elämään. Priki nosti ankkurinsa elokuun 10 päivänä aamulla ja laski, vinhan viuhkan myödittäessä, pohjoista suuntaa.

Nyt oli tultu pisimpiin vuoden päiviin, eli toisin sanoen, aurinko, joka ei mennyt alas, ennätti tehdä korkeimman lukumäärän ympyröitä, minkä se tekee taivaanrannan päällite.

Tämä yön täydellinen poissa-olo ei kumminkaan tuntunut tukalalta, kun sumu, sade ja lumi peittivät aluksen pimeydellä, yhtä synkällä kuin yön.

Jean Cornbutte, joka oli päättänyt mennä niin pitkälle pohjoiseen kuin taisi, alkoi käydä toimiin terveystilan varjelemisesta. Välikansi suljettiin peräti, ja ainoastaan joka aamu pidettiin huoli ilman muutoksesta. Kamiinit (rauta-uunit) pantiin paikoilleen, ja torvijohdot järjestettiin niin, että antaisivat niin paljon lämmintä kuin mahdollista. Väelle annettiin se neuvo, etteivät pumpulipaidan päällä pitäisi enempää kuin yhden villapaidan ja että pitäisivät nahkatakkinsa tiiviin napitettuina. Muuten ei vielä ruvettu lämmittämään, koska halko- ja sysivarastojen säästäminen varsinaiseksi pakkas-ajaksi oli tähdellinen asia.

Lämpimiä juomia, niinkuin kahvea ja teetä, jaettiin miehille säännöllisesti joka namu ja ilta, ja koska oli varsin hyödyllistä saattaa vuoroitella suolaisen ja tuoreen lihan suhteen, niin käytiin suorsia ampumassa, joita oli kosolta.

Jean Cornbutte ripustutti myöskin ison maston latvaan niinsanotun "vareksen pesän", eli tynnyrin, jonka toinen pohja oli sisään lyöty. Siinä oleskeli tähystäjä alinomaa pitämässä jääkenttiä silmältä.

Kaksi päivää siitä kuin priki oli ulkounut Liverpool-saaren näkyvistä, nousi yhtäkkiä tuima ja kuiva tuuli, tuoden muassaan melkeän kylmän. Muutamia merkkiä alkavasta talvesta jo havaittiin. _La Jeune-Hardiella_ ei ollut silmänräpäystäkään menettää, tie kun kohta oli sille perin salpautuva.

Syyskuun 3 päivänä aamulla saapui _La Jeune-Hardie_ Gaël-Hamken lahden tasalle. Maa piti nyt löytyä kolmen peninkulman päässä alla tuulen. Tämä oli ensi kerta kuin priki pysähtyi jääkentän eteen, jossa ei ollut laisinkaan rakoa mistä olisi sisään purjehtinut ja joka oli ainakin peninkulmaa leveä. Siispä oli välttämätöntä käyttää sahoja, jos mieli päästä jään läpi. Rännin suunta rastikoittiin niin, että virta oli poisviepä lohkotut jääkappaleet. Koko miehistöä käytettiin liki kaksikymmentä tuntia tähän työhön. Miehillä oli kova työ; monesti täytyi heidän mennä veteen vyötäisiä myöten, ja heidän hylkeennahka-saappaansa olivat nyt perin vaillinainen suoja.

Muutoin on näillä korkeilla leveyspykälöillä kaikkinainen ponnistuttava työ hengityksen vaikeuden tähden suorastaan uuvuttavaa, ja vahvinkin on pakoitettuna työtänsä ehtimiseen keskeyttämään.

Viimein ränni saatiin valmiiksi ja priki selville sitä niin kauan viivyttäneestä jäästä.

VI.

Jään-järinä.

Vielä muutamia päiviä oli _La Jeune-Hardiella_ taistelemista tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.

12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla. Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja kokemaan.

_La Jeune-Hardie_ oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.

Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään, jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden tutkia sen.

Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut puhvelinvuodilla nukkumista varten.

Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä, tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan epätasaisuuden.

Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.

Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.

Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä, katosivat tuota pikaa syvyyteen.

-- Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan turkkinahkoja eikä otusta.

-- Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät olisi noin arkoja.

-- Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André Vasling.

-- Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi, kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista vastaan.

-- Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.

Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen, muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman. Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.

Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi, jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain päin.

Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi laajentaminen. Mutta hukkaan.

Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet. Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen puhvelinvuodillensa.

Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta, että herätti Jean Cornbutten.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.

-- Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla väkinäisyydellä.

-- Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean Cornbutte nousten jaloilleen.

-- Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja! vastasi Penellan.

-- Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.

-- Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi vastaan.

Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään. Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.

Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan. Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.

-- Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!

-- Me tulemme! kuului vastaus,