Part 1

Produced by Tapio Riikonen

TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ; MONT BLANC VUORELLE NOUSU

Kaksi kertomusta

Kirj.

JULES VERNE

(Suomennos.)

Helsingissä, 1877. K. E. Holm'in kustantamana. J. Simeliusten perillisillä, 1877.

SISÄLLYS:

Talvenpito pohjoisissa jäissä:

I. Musta lippu. II. Jean Cornbutten tuuma. III. Toivon kipinä. IV. Jäävuorten keskellä. V. Liverpool-saari. VI. Jään-järinä. VII. Meno talvimajoihin. VIII. Löytötuumia. IX. Lumihuone. X. Elävältä haudatut. XI. Savupilvi. XII. Paluu prikiin. XIII. Molemmat kilpakosijat. XIV. Hätä. XV. Jääkarhut. XVI. Loppu.

Mont Blanc vuorelle nousu.

TALVENPITO POHJOISISSA JÄISSÄ

I.

Musta lippu.

Dunkerquen vanhassa kirkossa palveleva pastori heräsi kello 5 aikana aamulla toukokuun 12 päivänä 18--, hänen kun oli tapansa mukaan messu luettava muutamille hurskaille kalastajille.

Papilliseen juhlapukuunsa puettuna oli hän juuri alttarille lähtemäisillään, kun eräs iloinen ja samalla, kuten näytti, mielen kuohuksissa oleva mies astui sakastiin. Se oli eräs merimies, noin 60-vuotias, mutta vielä tanakka ja hilpeä sekä näöltään rehellinen ja varakas mies.

-- Herra pastori, sanoi hän, olkaa hyvä ja seisahtukaa hetkisen ajaksi.

-- Mikä vie teidät ulos näin varhain, Jean Cornbutte, vastasi pastori.

-- Mikäkö vie minun ulos?... Kiinteä halu langeta kaulaanne samalla.

-- No niin, sitte messun jälkeen, johonhan tullette saapuville.

-- Messun jälkeen! vastasi hymyillen tämä vanha merimies. Luulette siis nyt menevänne messua lukemaan ja minun antavan teille luvan siihen?

-- Niin, miksipä en messuani lukisi? kysyi pastori. Selittäkää tarkoituksenne! Kolmas kerta on jo läpätty...

-- Olkoon läpätty tahi ei, keskeytti hänen Jean Cornbutte, tänäpänä saa joku toinen kuin te, h:ra pastori, lukea messun, te kun olette luvanneet toimittaa vihkimisen poikani Louis'in ja sisareni tyttären Marian välillä.

-- Onko siis Louis tullut kotiin? kysäisi pappi iloisesti.

-- Eipä paljoa puutu, jatkoi Cornbutte, käsiänsä hieroen. Tähystäjä on päivän noustessa merkillä ilmoittanut prikimme, jonka itse olette ristineet tuolla kauniilla nimellä: _La Jeune-Hardie_.

-- Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea, vanha Cornbutteni, sanoi pastori, riisuen messupuvun päältänsä. Muistan hyvin kyllä välipuheemme. Apulaiseni saa astua sijaani ja minä tulen kanssanne odottamaan rakkaan poikanne tuloa.

-- Ja minä lupaan, ettei hän kauan anna teidän paastota, vastasi merimies. Kuulutuksen olette itse toimittaneet, eikä muuta puutu kuin että annatte päästön niistä synneistä, mitkä hän kenties on tehnyt Pohjanmerellä, taivaan ja veden välillä. Olipa hyvä mielijohde minulta, että häät tulevat olemaan juuri kotiintulopäivänä, ja että Louis astuu prikistään suoraa tietä kirkkoon!

-- Mutta menkääkin siis, Cornbutte, laittamaan kaikki valmiiksi.

-- Kiireesti menenkin, h:ra pastori. Terve tultuanne jälestä!

Merimies kiirehti pitkillä askelilla kotiinsa, joka oli alhaalla satamassa ja josta oli näkö-ala Pohjanmerelle, asia, jonka vanha Cornbutte piti iso arvoisena.

Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja rakennutti omassa nimessään _La Jeune-Hardie_-prikin. Useat reisut pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan ripein merimies Dunkerquessa.

Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.

Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean Cornbutte odotti melkoista voittoa. _La Jeune-Hardie_ oli kolme kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.

Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä. Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.

-- Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.

-- Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta ja _La Jeune-Hardie_ tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.

-- Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.

-- On annettu.

-- Entäs notariolle ja papille?

-- Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.

Samassa astui Clerbaut, Marian kummi, sisään.

-- Kas tätäpä sopii lykyksi sanoa, vanha ystäväni, puhkesi hän sanomaan. Aluksesi tulee juuri samaan aikaan kuin hallitus antaa käskyn isoista puutavarain ostoista laivastoa varten.

-- Mitä se minuun koskee? vastasi Jean Cornbutte. Mitäpä minä hallituksesta huolisin?

-- Näettekö, h:ra Clerbaut, tänäpänä ei ole kuin yksi asia, mikä meitä liikuttaa, ja se on Louis'in paluu.

-- En kiellä että ... vastasi Clerbaut. Mutta nuo ostot kuitenkin...

-- Teidän pitää myös olla häissä, keskeytti hänen Jean Cornbutte, puristaen kauppamiehen kättä, ikäänkuin rusentaaksensa sen.

-- Nuo puutavarain hankkimukset...

-- Kaikkein maalla ja merellä liikkuvain ystäväimme seurassa. Minä olen jo antanut sanan tuttavillemme ja aion kutsua prikin koko miehistön.

-- Ja menemmekö siksi aikaa rantasillalle odottamaan? kysyi Maria.

-- Niinpä teemmekin, vastasi Jean Cornbutte. Me marssimme rivittäin, kaksi kussakin rivissä, ja musiiki etukynnessä.

Jean Cornbutten vieraat tulivat ennen pitkää. Vaikka aika oli varhainen, niin ei yksikään jäänyt pois. Onnea toivotettiin sydämen pohjasta tälle kunnon merimiehelle, josta kaikki pitivät. Sillä aikaa avasi Maria polvillaan kiitollisen sydämensä rukouksessa kaiken hyvän tykö. Kohta palasi hän, autuaallisuudesta ja ihanuudesta heloittavana, kokoushuoneesen, ja tavallisten syleilemisten, suutelemisten ja kädenlikistysten perästä antoi Jean Cornbutte lähdön merkin.

Olipa varsin omituista nähdä tämän iloisen seurueen suuntaavan menoansa satamaan tällä varhaisella aamuhetkellä. Uutinen prikin odotetusta tulosta oli jo levinnyt, ja useita yömyssyllisiä päitä ilmaantui akkunoihin ja raoitetuille porteille. Kaikilta suunnilta tuli ystävällisiä tervehdyksiä ja iloisia huutoja.

Hääjoukko saapui rantasillalle, ylistyksiä ja siunauksia joka suunnalta kaikuessa. Ilma oli komea ja aurinko näytti päättäneen liittäytä samaan seuraan. Meri karehti kohtalaisesta viuhkasta, ja muutamat kalastajaveneet, jotka juuri risteilivät sataman suusta ulos, piirtelivät nopeilla vanavesillään pitkiä juomuja paalutusten väliin.

Dunkerquen sataman molemmat aallonsärkijät ulottuvat melkeän pitkälle mereen. Hääjoukko astui pitkin pohjoispuolista aallonsärkijää, täyttäen koko sen leveyden, ja saapui kohta sen äärimmäisellä nenällä olevan huoneen luokse, missä satamavouti piti tähystystä.

Jean Cornbutten priki oli tullut enemmin ja enemmin näkyviin. Tuuli kiihtyi ja _La Jeune-Hardie_ huilasi myötätuulta märssypurjeillaan, pram- ja puuvenprampurjeillaan ja isolla purjeellaan. Ilo tietysti lienee ollut suuri niin laivassa kuin maallakin. Jean Cornbutte seisoi kiikari kädessä, iloisesti vastaillen ystäväinsä kysymyksiin.

-- Kas tuossa meillä nyt on kaunis prikini, sanoi hän, siisti ja sievä, niinkuin se vastikään olisi Dunkerquesta suoriutunut. Ei mitään vahinkoa! Ei köyden päätäkään poissa!

-- Näettekö poikaanne, kapteini? kysyttiin häneltä.

-- En, en vielä. Tietysti hänellä on tehtävänsä.

-- Miksi hän ei lippua nosta? kysyi Clerbaut.

-- Sitä en ymmärrä, vanha ystäväni; mutta tottapa hänellä on joku syy siihen.

-- Kiikaria, eno! sanoi Maria, ottaen kapineen hänen käsistään. Minä tahdon olla ensimäinen joka näen hänen.

-- Mutta hän on minun poikani, mamselli!

-- Onpa vainen, se on hän ollut jo kolmekymmentä vuotta, vastasi tämä nuori tyttö ilomielin, mutta hän on vaan kaksi vuotta ollut minun sulhaisenani.

_La Jeune-Hardie_ oli nyt kokonansa näkyvillä. Laivaväki alkoi valmistauta purjeita käärimään. Yläpurjeet olivat jo nostetut. Matruusit voitiin jo nähdä taklaasissa heilumassa. Mutta ei Maria eikä Jean Cornbutte olleet vielä saaneet lähettää tervehdystä prikin päällikölle.

-- Tosiaankin, kas tuossa on meillä perämies André Vasling! huudahti Clerbaut.

-- Ja tuossa on Pidèle Misonne, laivatimmermanni! sanoi toinen.

-- Ja tuolla ystävä Penellan! sanoi kolmas, viuhuttaen hatulla tervehdystä sen nimelliselle ystävälle.

_La Jeune-Hardie_ oli kolmen kaapelipituuden päässä satamasta, kun musta lippu kohosi kahvelin alle... Siellä oli siis murhetta laivassa.

Kaikki säikähtivät.

Priki liukui verkalleen satamaan ja syvä hiljaisuus vallitsi sen partaiden sisällä. Se tuli rantasillan viereen, ja ennen pitkää olivat Maria, Jean Cornbutte ja kaikki heidän ystävänsä laivassa.

-- Poikani? sanoi Jean Cornbutte, joka vaan töin tuskin sai sanat suustaan ulos.

Merimiehet nostivat hattujansa ja osoittivat ääneti kahvelin alla olevaa lippua.

Maria parkasi epätoivosta ja kaatui vanhan Cornbutten syliin.

André Vasling oli tuonut _La Jeune-Hardien_ kotiin; mutta Marian sulhainen Louis Cornbutte ei ollut enää sen partaiden sisällä.

II.

Jean Cornbutten tuuma.

Sittekuin se nuori tyttö, helläin ystävätärten huoleen uskottuna, oli lähtenyt laivasta, kertoi perämies Vasling Jean Cornbuttelle sen onnettoman tapauksen, jonka johdosta hän ei saanutkaan poikaansa enää nähdä, ja josta tapauksesta laivan päiväkirja sisälsi seuraavaista:

"Mal-pyörteen leveysmitan kohdalla huhtikuun 26 päivänä, kovalla länsi-eteläisellä tuulella, havaittiin hätämerkkiä eräältä alla tuulen prikistä olevalta kuunarilta. Kuunari, joka oli menettänyt ison mastonsa, ajeli taakelilla ja touvilla pyörrettä kohti. Kapteini Louis Cornbutte, joka näki aluksen menevän välttämättömään perikatoon, päätti mennä alukseen. Huolimatta laivaväen varoituksista, lasketti hän luupin mereen ja astui siihen matruusi Cortrois'in ja ruorimies Pierre Nouquet'in kanssa. Laivaväki noudatti heitä silmillään, kunnes katosivat sumuun. Yö tuli. Meri kävi vähitellen yhä levottomammaksi. _La Jeune-Hardie_ oli niiden vuolteiden vaikutuksen alaisena, mitkä liikkuvat Mal-pyörteen ympärillä, ja oli vaarassa joutua sen nieltäväksi. Alus häätyi laskemaan perintakaista ja vähän ulkoutumaan onnettomuuden paikasta, jonka likisyydessä se kumminkin jo useita päiviä oli risteillyt, vaikka turhaan: prikin luupia, kapteini Lous'ia ja molempia matruusia ei sen kovemmin nähty. André Vasling käski nyt laivaväen koolle, ilmoitti ottaneensa päällikkyyden ja pani kurssin Dunkerquea kohti."

Jean Cornbutte itki kotvan aikaa, luettuansa tämän mutkattoman kertomuksen, mutta tunsi toki lohdutusta siitä ajatuksesta, että poikansa oli hukkunut koettaessaan kanssa-ihmisiä pelastaa. Sitte lähti hän pois prikistä, jonka näkeminen teki hänelle pahaa, ja palasi synkeään kotiinsa.

Tämä surullinen uutinen levisi hetikohta koko Dunkerquen kaupungille. Tämän vanhan merimiehen ystävät keräysivät ja osoittivat hänelle myötätuntoisuutensa. Vähitellen tuli hän _La Jeune-Hardien_ väeltä kuulemaan onnettomuuteen kuuluvat likemmät asianhaarat, samaten kuin André Vasling sai Marialle pienimpiäkin seikkoja myöten kuvailla hänen sulhaisensa alttiiksi panevan teon.

Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän André Vaslingille:

-- Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?

-- Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.

-- Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen jälleen?

-- Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.

-- Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen päällikkyyttä _La Jeune-Hardiessa_?

-- Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.

-- Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä poikaani hakemaan.

-- Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.

-- Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua, ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.

André Vasling ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömäksi, ja vetäysi pois, kokematta saada mielipidettään noudatettavaksi.

Jean Cornbutte ilmoitti hetikohta sisarensa tyttärelle tarkoituksensa ja näki toivon säteen loistavan tämän kyynelten läpi. Tämä nuori tyttö ei ollut tähän asti lainannut ainoatakaan ajatusta mahdollisuudelle, että sulhaisensa kuolema olisi epäiltävä; mutta tuskin oli toivo sytytettynä hänen sydämessänsä, ennenkuin hän ehdottomasti antausi sen nojaan.

Se vanha merimies päätti, että _La Jeune-Hardien_ piti hetikohta lähteä merelle jälleen. Prikillä, joka oli vankasti rakettu, ei ollut vikoja korjattavia. Jean Cornbutte saatatti tiedoksi, että jos entinen laivaväki tahtoi jälleen palvelukseen ruveta, siihen ei olisi mitään estettä. Ainoana eroituksena tulisi olemaan, että hän astuisi poikansa sijaan aluksen päälliköksi.

Ei yksikään Louis Cornbutten kumppaleista jäänyt kehoitusta noudattamatta, ja laivaväen lista sisälsi seuraavat nimet: Alain, Turquiette, timmermanni Fidèle Misonne, bretagnelainen Penellan, jonka piti tulla ruorimieheksi Pierre Nouquet'in sijaan, sekä vielä Gradlin, Aupic ja Gervique, kaikki uskaliaita ja koeteltuja merimiehiä.

Jean Cornbutte ehdoitti vielä kerran André Vaslingille, että tämä rupeaisi entiseen virkaansa aluksessa. Vasling oli taitava merenkulkija ja oli viimeksi näyttänyt taitonsa, kun toi _La Jeune-Hardien_ satamaan. Yhtähyvin teki hän, tiesi mistä syystä, esteitä ja pyysi ajatuksen aikaa.

-- Niinkuin tahdotte, André Vasling, sanoi Cornbutte. Muistakaa kumminkin että, jos vaan tahdotte, olette joukkoomme tervetullut.

Jean Cornbuttella oli uskollinen mies bretagnelaisessa Penellan'issa, joka oli pitkän ajan matkustanut yhdessä hänen kanssansa. Pikku Maria oli lapsuudessaan viettänyt monta talvi-iltaa hänen polvellaan, kuunnellen hänen kertomuksiaan meri-elämästä. Myös oli Penellan aina kantanut isällistä ystävyyttä Mariata kohtaan, niinkuin taas tämä kantoi häntä kohtaan tyttären kunnioitusta. Penellan kiirehti kaikin voimin prikin varustamista, etenkin kun oli tykönään vakuutettuna, että André Vasling ei ollut koettanut kaikkea mikä olisi mahdollista ollut haaksirikkouneiden löytämiseksi, vaikka hän kyllä velvollisuutensa vuoksi pitää huolta aluksen ja miehistön pelastuksesta oli syystä puhdas.

Kahdeksan päivää ei ollut kulunut, ennenkuin _La Jeune-Hardie_ oli valmis taas kyntämään lainetta. Tavallisen kauppatavara-lastin sijaan se oli täydellisesti varustettu suolatulla lihalla, laivakorpuilla, jauhoilla, potaateilla, sianlihalla, viinillä, paloviinalla, kahvilla, teellä ja tupakilla.

Lähtö määrättiin toukokuun 22 päiväksi. Illalla ennen tuli André Vasling, joka ei vielä ollut antanut mitään vastausta Jean Cornbutten tarjoukseen, kotiin tämän luokse.

Jean Cornbutte ei ollut kotona, mutta porstuan ovi oli auki. André Vasling astui jokapäiväiseen huoneesen, joka oli vieretysten Marian huoneen kanssa, mistä kanssapuhe hänelle kuului. Hän kuunteli tarkasti ja tunsi Penellanin ja Marian äänet.

Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin Penellanin väitteisin.

-- Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.

-- Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.

-- No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen poikansa?

-- Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä kerran menee merelle.

-- Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.

-- Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!

-- Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin luulen, ettette enää pidäkään minusta.

André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.

-- Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan rajattomaan uskollisuuteeni.

-- En ole koskaan epäillyt teistä, André Vasling, vastasi Jean Cornbutte, likistäen hänen kättänsä. Maria, lapseni! lisäsi hän koristetulla äänellä.

Maria ja Penellan tulivat paikalle.

-- Me olemme valmiit lähtemään purjeille nousuveden muassa huomen-aamulla päivän koittaissa. Maria rukka, tämä on siis viimeinen ilta minkä yhdessä vietämme.

-- Enoni! huudahti Maria, kaatuen Jean Cornbutten syliin.

-- Maria! Jumalan avulla olen antava sinulle sulhaisesi jälleen.

-- Niin, kyllä löydämme Louis'in! säisti André Vasling.

-- Te tulette siis kanssamme? kysäisi Penellan äkisti.

-- Tuleepa niinkin, Penellan, André Vasling tulee perämiehekseni, vastasi Jean Cornbutte.

-- Oi, vai niin, virkahti bretagnelainen omituisella mielen ilmauksella sanoissansa.

-- Ja hänen neuvoistaan tulee olemaan meille hyötyä, sillä hän on sekä uskalias että taitava.

-- Entäs te itse, kapteini, vastasi André Vasling, teistä tulee meille esikuva, sillä vielä on teissä yhtä paljon kykyä kuin kokemustakin.

-- Huomenna siis, ystäväni! Menkää nyt laivaan käymään viimeisiin valmistuksiin.

Nämä molemmat merimiehet menivät yhdessä pois ja jäivät kahden kesken. Monet olivat ne kyynelet, mitkä tänä kamalana iltana vuodatettiin. Nähdessään Marian noin lohduttomana päätti Jaan Cornbutte säästää hänet eronhetken mielihaikeudesta, lähtemällä talosta hänen vielä nukkuessaan. Ennenkuin erosivat, antoi hän hänelle vielä viimeisen suutelon, ja kello 3 aikana aamulla lähti hän hänen tietämättänsä matkaan.

Lähtö oli kerännyt rantasillalle kaikki tämän vanhan merimiehen ystävät. Pappi, jonka olisi pitänyt siunata Marian ja Louis'in liiton, tuli antamaan alukselle viimeisen siunauksen. Lujia käden-antoja vaiheteltiin sinne ja tänne Jean Cornbutten laivaan mennessä.

Kaikki oli nyt valmiina. Muutamia komentosanoja kuului, purjeet pullistuivat, ja priki ulkoni pikaisesti hyvän länsipohjoisen viuhkan viemänä, jolla aikaa pappi, polvistuneiden katsojain keskellä seisova, jätti laivan Jumalan käsiin.

Minne tuo alus purjehtii? Se menee sitä vaarallista tietä, jolla niin useat haaksirikkoutuneet ovat päättäneet päivänsä! Sillä ei ole vissiä määräpaikkaa. Sen täytyy olla valmiina kaikkiin vaaroihin ja tohtia hätäilemättä katsoa niitä silmiin! Jumala yksinään tietää, minne se on joutuva! Jumala sitä johtakoon!

III.

Toivon kipinä.

Vuoden-aika oli mukava ja laivaväki taisi toivoa pian saapuvansa paikalle missä onnettomuus oli tapahtunut. Jean Cornbutte tietysti oli ajatellut perusjuonen yritykseensä. Hän aikoi käydä Fär-saarilla, joille pohjoistuuli oli voinut ajaa haaksirikkoutuneet. Saatuansa visseyden, ettei heitä ollut korjattu mihinkään satamaan niillä tienoilla, aikoi hän siirtää tiedustelemuksensa toiselle puolen Pohjanmerta ja halkihakea koko Norjan rannikon aina Bodöhön asti, joka taittiin katsoa haaksirikon likimmäiseksi satamaksi, mutta pohjoisempaankin jos niin tarvittaisiin.

Vastoin kapteinia oli André Vasling sitä mielipidettä, että pitäisi tutkia Islannin rannikoita. Mutta Penellan teki sen muistutuksen, että tuuli oli lännessä onnettomuuden tapahtuessa, mikä seikka antoi toivoa, että nuo onnettomat eivät olleet ajautuneet Mal-virran kuiluun, ja teki todenmukaiseksi, että olivat tulleet Norjan rannikolle viskatuiksi.

Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja etsiä jälkiä.

Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena, istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen kuiskaavan korvaansa:

-- Olkaa huoleti, eno!

Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria pujotti kätensä hänen ympärillensä.

-- Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.

-- Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!

-- Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä, että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?

-- Ei, eno, minä olen väkevä.

-- Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin, vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä sitte sinä, heikko lapsi!

-- Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.

-- Penellan! Se on hän, joka on kätkenyt sinut laivaan.

-- Niin, eno, mutta vasta sitte kuin ymmärsi, että olin päättänyt tehdä sen ilman hänen avuttansa.

-- Penellan! huusi Jean Cornbutte.

Penellan astui sisään.

-- Penellan! Mikä tehty on, sitä ei käy muuttaminen; mutta muista, että olet minulle edesvastauksen alaisena Marian hengestä.

-- Olkaa huoleti, kapteini, vastasi Penellan. Tytöllä on sekä rohkeutta että voimaa, ja hänestä on tuleva suojeleva enkelimme. Ja paitsi sitä, kapteini, te tunnette valilauseeni: kaikki tapahtuu paraaksemme tässä maailmassa.

Se nuori tyttö majoitettiin erääsen hyttiin, jonka matruusit ennen pitkää sisustivat kaikella mukavuudella minkä asianhaarat myönsivät.

Kahdeksan päivän kuluttua _La Jeune-Hardie_ laskettiin ankkuriin Fär-saarien luokse. Tarkimmistakin tiedustuksista ei ollut mitään hyvää. Ei haaksirikkoutuneita, ei laivahylyn pirstoja ollut rannoille ajautunut. Itse onnettomuuden tapauskin oli aivan tuntematon. Priki lähti siis taas matkalle kesäkuun 10 päivänä, 10 päivää siellä viivyttyänsä. Meri oli mielenmukainen ja tuuli hyvä. Alus meni nopeata vauhtia Norjan rannikkoa kohti, joka nyt vuorollaan tutkittiin yhtä vähällä menestyksellä.

Jean Cornbutte päätti nyt mennä Bodöhön. Kentiesi hänen siellä oli onnistuva saada tietää sen hätäytyneen aluksen nimi, jonka avuksi Louis Cornbutte ja tämän molemmat matruusit olivat rientäneet.

Kesäkuun 10 päivänä laski priki ankkuriin Bodön luokse.

Paikkakunnan virastot jättivät Jean Cornbutten käsiin puteliin, joka oli ajellut rannalle ja havaittu sisältävän kirjeen, jolla oli seuraava sisällys:

"Huhtikuun 26 päivänä, _Froöeren_-laivassa. Sittekuin luoksemme oli tullut eräs luuppi, joka oli lähtenyt avuksemme kapteinin ja kahden miehen kanssa _La Jeune-Hardiesta_, yhdyimme erääsen vuolteesen, joka vie meitä pohjoisia jäitä kohti. Jumala olkoon meille armollinen".

Jean Cornbutten ensimäinen ajatus oli kiittää taivasta. Hän luuli olevansa poikansa jälillä! _Froöeren_ oli norjalainen kuunari, josta ei muuta tietty, kuin että se varsin varmaan oli ajellut pohjoiseen jäämereen.