Part 9

Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista viidakko ei ollut vaarallinen paikka -- siellä oli muka turvallisempaa kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa.

Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni. Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän sotureistaan.

* * * * *

Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin.

Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua -- oikeita metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen metsästäjiltä.

Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää loput yöstä.

Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä ääntä pitivät.

Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan suurenmoisilta.

Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat, joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa.

Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta, mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso, sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen, mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki samaan suuntaan.

Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli sähkön nopea -- ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan.

Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan.

Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi. Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan karjahduksen -- urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä tietänyt.

Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä puusta aukiolle.

Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa sopusoinnun ja kauneuden -- sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta, joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä Wilhelmstalissa.

Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan, tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden omalla kielellä.

Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee joko sovussa tai taistelemaan -- kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin.

Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa. Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien, kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten apinain suurta kuningasta.

Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo. Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai onko Tarzanin ensin tapettava?"

"Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan! Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin kimppuun.

Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen, jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia rauhassa vai tappaako Tarzan?"

"Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat.

Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä rauha?"

Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea, sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti päälleen ja makasi sangen hiljaa.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin.

Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa. Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?"

Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "_Ke-go-da_!" huusi hän, "Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua, ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen.

Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät keltaisen vihreät silmät -- Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen piilopaikkansa.

Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia. Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen, ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia, Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta illallistansa.

Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran.

Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta, huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä ikäänkuin suojellen sitä.

"Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" -- tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat vihollisvakoojasta lausuttuina.

Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen:

"Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!"

YHDEKSÄS LUKU

Pilvistä pudonnut.

Kuninkaallisiin ilmailuvoimiin kuuluva luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli tiedustusmatkalla. Oli nimittäin tullut raportti tai paremmin sanoen huhu englantilaisten päämajaan, että vihollinen oli astunut maihin länsirannikolle ja marssi läpi mustain mantereen tuodakseen apua siirtomaajoukoilleen. Arveltiin, että tuo uusi armeija oli vain kymmenen tai kahdentoista päivän matkan päässä. Asia oli tietenkin naurettava ja mahdoton -- mutta mahdottomuuksiahan usein tapahtuu sodassa eikä yksikään kenraali salli pienimmänkään huhun vihollisen liikehtimisistä painua ohi tutkimatta sitä.

Tätä varten siis luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick kiirehti nyt länttä kohti tarkoin etsien, näkyisikö saksalaisten armeijasta mitään merkkejä. Hänen alitseen vieri laajoja metsäalueita, joiden tiheitten lehvien peitossa kokonainen armeija olisi voinut olla kätkettynä, samoin vuoria, niittyjä ja erämaita, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Toivoen keksivänsä edes jonkun merkin heidän kulustaan, hylätyn kuorma-auton, särkyneet valjaat tai vanhan leiripaikan, hän yhä jatkoi matkaansa kauemmaksi länteen, kunnes myöhään iltapuolella ollessaan mutkittelevan joen halkoman, puiden täplittämän tasangon yläpuolella päätti kääntyä takaisin leirille. Ehtiäksensä perille ennen pimeän tuloa, olisi lennettävä kiivainta vauhtia, ja kun hänellä oli runsaasti öljyä ja luotettava kone, ei hän epäillyt voivansa tehtävästä selviytyä. Mutta juuri tällöin kone alkoikin oikutella.

Hän oli liian alhaalla voidakseen tehdä muuta kuin laskeutua maahan, ja se hänen oli tehtävä heti, niin kauan kuin vielä voisi päästä allaan olevalle verrattain avoimelle paikalle, sillä heti itään hänestä oli laaja metsä, jossa häntä odottaisi kuolema tai ainakin varma tapaturma, jos viottuneine koneineen sinne laskisi. Hän siis tuli maahan luikertelevan joen lähellä olevalle niitylle, jossa alkoi konettaan paikkailla.

Työskennellessään hän hyräili vuosi takaperin Lontoossa muodissa ollutta sävelmää, niin että olisi voinut luulla hänen toverijoukon ympäröimänä työskentelevän englantilaisella lentokentällä eikä suinkaan ypö yksinään tutkimattoman ja villin Afrikan sydämessä. Miehelle oli kuvaavaa hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ympäristöstään, vaikka hänen ulkonäkönsä toisaalta ei osoittanut, että hän oli mikään poikkeuksellisen sankarillinen luonne. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hoikka, rusoposkinen ja poikamaisen näköinen nuori mies, jonka kasvojen ilme oli pikemminkin ylellisen ympäristön ja mukavuuden kuin elämän ankarien puolien kaavaama.

Eikä hän ollut ainoastaan näköjään välinpitämätön mihin oli joutunut ja mitä tässä tapahtuisi, vaan oli todella huoleton. Hän ei näyttänyt hituistakaan ajattelevan, että lukemattomat vaarat saattoivat väijyä hänen ympärillään. Hän kumartui ja alkoi uutterasti korjata viallista moottoria, seutuun edes vilkaisematta. Itään päin olevassa metsässä ja mutkittelevaan jokeen rajoittuvassa viidakossa olisi voinut olla kokonainen armeija verenjanoisia villejä eivätkä ne kuitenkaan olisi hetkeksikään virittäneet luutnantti Smith-Oldwickin mielenkiintoa.

Vaikka hän olisi ympäristöänsä tarkastellutkin, on epäiltävää, olisiko hän nähnyt metsän laidassa pensaikon piilossa hiipiviä olioita. On henkilöitä, joilla sanotaan olevan kuudes aisti -- käyttääksemme paremman puutteessa tuota nimitystä -- joka varoittaa heitä näkymättömistä vaaroista. Näissä henkilöissä synnyttää piilossa olevan tarkkaajan heihin keskittynyt katse levottomuutta; mutta vaikka kaksikymmentä villiä silmäparia tuijotti luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickiä, ei hänen levollisessa rinnassaan tuntunut niin mitään. Hiljoilleen hyräillen hän lopetti korjauksen ja koetteli sitte moottoria minuutin tai pari, sulki sen sitten ja astui maahan aikoen ennen leirille lähtöään vähän oikoilla koipiaan ja tupakoida. Nyt vasta hän silmäsi ympäristöään heti ihastuen sen villiin kauneuteen. Jossakin suhteessa tuo puita kasvava niitty muistutti häntä Englannin puistontapaisista metsistä, eikä hänen mieleensä mitenkään johtunut, että tässä ympäristössä asuisi petoja ja villi-ihmisiä.

Erään kukkivan pensaan uhkeat tertut miellyttivät hänen esteettistä silmäänsä ja niin hän savukettaan imien lähti katselemaan niitä lähempää. Hän oli nyt jotensakin sadan metrin päässä koneestaan ja hänen kumartuessaan kukkia tarkastelemaan havaitsi wamabojen päällikkö Numabo hetken tulleen ja hyökkäsi miehineen pensaikosta hänen kimppuunsa. Ensimmäisen vihjeen vaarasta sai nuori englantilainen kuullessaan villejä huutoja takanaan olevasta metsästä. Kääntyessään hän näki parikymmentä mustaa soturia karkaavan itseänsä kohti. Ne juoksivat vieri vieressä, mutta lähemmäksi tultuaan vähensivät tuntuvasti vauhtiansa. Kerran vain silmäistyään luutnantti Smith-Oldwick huomasi heidän ehtineen liian lähelle hänen voidaksensa päästä koneensa luo ja samalla hän myös oli täysin selvillä heidän vihamielisistä aikeistansa. Hän näki heidän olevan aseistettuja keihäillä, jousilla ja nuolilla, joten hän pistoolistansa huolimatta joutuisi jo ensi yhteenotossa heidän saaliiksensa. Heidän sodankäynnistään hän tiesi, että luonnontilassa olevien neekerien luonteen mukaisesti he perääntyisivät pienintäkin vastusta kohdatessaan, mutta että he siten useita kertoja edennyttyänsä ja peräännyttyänsä kiihoittaisivat itsensä raivoon kirkumalla, hyppimällä ja tanssimalla, jolloin he vihdoin voisivat tehdä lopullisen harkitun hyökkäyksen.

Kun Numabo juoksi etunenässä ja oli lisäksi suurikokoinen ja sotaisamman näköinen kuin muut ja siis itsestään tarjoutui maalitauluksi, tähtäsi englantilainen ensin häneen. Hän ei osannut, onnettomasti kylläkin, sillä päällikön kuolema olisi voinut lopullisesti ajaa pakoon toisetkin. Kuula suhahti Numabon ohi osuen hänen takanaan olevan soturin rintaan, ja kun mies kiljahtaen kaatui, perääntyivät muut, mutta pahaksi onneksi eivät takaisin metsään, vaan lentokoneelle päin, joten luutnantti ei päässyt siihen turvautumaan.

Äkkiä he pysähtyivät ja kääntyivät häneen puhuen ja huitoen kovasti. Sitten eräs joukosta ilmaan hypähtäen alkoi hosua keihäällänsä ja päästellä villejä sotahuutoja, mikä pian sytytti muutkin, niin ettei aikaakaan, kun he jo kaikki samoilla tempuilla yllyttivät sammuvaa rohkeuttansa uuteen hyökkäykseen.

Toisella kerralla he jo tulivat lähemmäksi englantilaista, ja vaikka hän aseellaan kaasi heistä taas yhden, sai hän jo väistellä paria kolmea heidän keihästänsä. Hänellä oli viisi kuulaa jälellä, mutta sotureita oli vielä kahdeksantoista, niin että hänen kohtalonsa oli varma, ellei hänen onnistuisi peloittaa heitä tiehensä.

Heihin kyllä vaikutti se seikka, että jokainen yritys maksoi miehen, ja siksi he viivyttelivätkin ennenkuin uuteen ryhtyivät. Kun he vihdoin niin pitkälle pääsivät, oli se paremmin järjestetty kuin edelliset, sillä nyt he kolmeen osaan jakaantuneina kävivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa eri puolilta, ja vaikka luutnantin pistooli tekikin hyvin tehtävänsä, tyhjeni se vihdoin, jolloin hän oli villien. He näyttivät tietävän ammuksien loppuneen ja ympäröivät hänet ilmeisestikin aikoen saada saaliinsa elävänä, sillä helppohan heidän olisi ollut seivästää hänet keihäisiinsä.

Parin kolmen minuutin aikana he parveilivat hänen ympärillänsä, kunnes vihdoin Numabon käskystä yhtä aikaa kävivät hänen kimppuunsa ja huolimatta hoikan luutnantin jakelemista iskuista saivat hänet piankin keihäänvarsillaan maahan lyödyksi.

Hän ei ollut pahastikaan vioittunut, kun he hänet vihdoin vetivät ylös, sitoivat kädet selän taakse ja tylysti pakottivat kulkemaan edellänsä viidakkoon.

Joukon hoputtaessa häntä pitkin kapeaa polkua ei hän voinut muuta kuin ihmetellä, miksi hänet oli haluttu kiinni elävänä. Hän tiesi olevansa sydänmaalla siksi kaukana, ettei hänen univormullaan ollut mitään vaikutusta tähän alkuasukasheimoon, joka luultavasti ei ollut kuullut maailmansodasta edes huhuiltavan, ja hän saattoi vain olettaa joutuneensa jonkun viilin suuruuden sotilasten käsiin. Ja hänen kohtalonsa riippuisi nyt tuon samaisen kuninkaallisesta oikusta.

He olivat matkanneet ehkä puolen tuntia, kun englantilainen näki edessään joen rannalla kylän, jonka talojen olkikatot kohosivat kömpelötekoisen, mutta vahvan paaluaidan yli, ja siinä samassa he jo astuivatkin kylän kujalle, jossa heidät heti ympäröi joukko naisia, lapsia ja sotureita. Hän tietenkin veti tuon kiihoittuneen lauman huomion puoleensa, ja näytti siltä, että aikomus oli lähettää hänet toiseen maailmaan niin sukkelaan kuin suinkin. Naiset varsinkin olivat ilkeämpiä kuin miehet lyöden ja kynsien kuka vain lähelle pääsi, kunnes vihdoin Numabo huomasi olevan parasta käydä väliin, säästääksensä hänet muunlaista kohtaloa varten, mikä se sitten olisikaan.

Sotilasten työntäessä ihmisjoukkoa syrjään ja avatessa tietä valkoihoiselle vangille, näki tämä kylän vastaisesta päästä tulevan neekerijoukon, joka oli puettu kaikenkarvaisiin saksalaisiin univormuihin. Tämä häntä alussa kummastutti ja hän luulikin jo tavanneensa jonkun osan armeijaa, jonka oli huhuttu lähteneen länsirannikolta ja jota hän juuri oli ollut etsiskelemässä.

Nyrpeä hymy karehti hänen huulillansa hänen ajatellessaan, millaisessa tilanteessa sai tuon tiedon, sillä vaikka hän ei suinkaan ollut toivoton, huomasi hän, että vain pelkästä sattumasta voisi päästä pakoon ja takaisin koneensa luo.

Univormupukuisten mustanahkojen joukossa oli roteva kersantin asuun puettu neekeri, ja kun tämä huomasi englantilaisen upseerin, pääsi häneltä äänekäs kirous, johon hänen toverinsa heti yhtyivät, ja kaikki yhdessä lähtivät luutnanttiparan kimppuun.

"Mistä sait englantilaisen?" kysyi musta Usanga-kersantti Numabo-päälliköltä. "Onko muita hänen muassaan?"

"Hän tuli taivaalta", vastasi alkuasukaspäällikkö, "kumman näköisessä oliossa, joka lensi kuin lintu ja peloitti meitä ensin kovasti, mutta katseltuamme sitä pitkän aikaa näimme ettei se ollutkaan elävä. Kun tämä valkonahka sitten jätti sen, hyökkäsimme hänen kimppuunsa, ja vaikka hän surmasi eräitä sotureitamme, otimme hänet kiinni, sillä me wamabot olemme urhoollisia miehiä ja suuria sotureita."

Usangan silmät pyöristyivät. "Lensikö hän tänne pilvistä?" kysyi hän.

"Lensi", vastasi Numabo. "Suuressa lintua muistuttavassa esineessä hän lensi tänne taivaalta. Esine on vielä tuolla lähellä joen toista mutkaa olevia neljää puuta. Jätimme sen sinne, kun emme sitä tunteneet, ja pelkäsimme siihen koskea, ja siellä se vieläkin on, ellei se ole lentänyt tiehensä."

"Ei se voi lentää ilman tätä miestä", sanoi Usanga. "Se kauhea kapine täytti soturimme pelolla, sillä se lensi öisin leirimme yli ja pudotteli sinne pommeja. Oli hyvä, Numabo, että vangitsit valkoisen miehen, sillä hän olisi lentänyt kylänne yli tänä iltana ja surmannut kaikki sen asukkaat. Englantilaiset ovat sangen ilkeätä väkeä."