Part 7

Eräässä hotellin takahuoneessa oli kaihtimet laskettu alas, mutta hän kuuli sieltä ääniä ja näki kerran jonkun varjostuvan verhoja vasten. Se näytti naiselta, mutta hän ei ollut varma, sillä se siirtyi liian pian pois. Tarzan hiipi lähemmäksi ikkunaa ja kuunteli. Siellä oli todella mies ja nainen -- hän saattoi selvään kuulla heidän äänensä, vaikka ei eroittanutkaan kuiskaten lausuttuja sanoja.

Viereinen huone oli pimeä. Tarzan koetteli sen ikkunaa, jonka huomasi olevan lukitsematta. Kaikki oli hiljaista sisällä. Hän kohotti ikkunaruutua ja kuunteli taas -- yhä hiljaista. Asettaen jalkansa ikkunalaudalle hän ryömi sisään ja katsahti kiireesti ympärilleen. Huone oli tyhjä. Mennen oven luo hän avasi sen ja katsahti eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Hän astui ulos ja lähestyi viereistä huonetta, jossa mies ja nainen olivat.

Painautuen ovea vasten hän kuunteli. Nyt hän eroitti sanojakin, sillä molemmat puhuivat kovemmin, ikäänkuin väitellen. Nyt puhui nainen.

"Olen tuonut mukanani medaljongin, jonka te ja kenraali Kraut sovitte henkilötodistuksekseni", sanoi hän. "Muita valtuuksia minulla ei ole. Tämän piti riittää. Teidän ei tarvitse muuta kuin antaa minulle paperit ja laskea minut menemään."

Mies vastasi niin matalalla äänellä, ettei Tarzan saanut selvää, ja sitten puhui taas nainen -- harmin ja ehkä pienen pelonkin väre äänessään.

"Sitä ette uskalla, hauptmann Schneider", sanoi hän. Ja sitten: "Älkää koskeko minuun! Ottakaa pois kätenne!"

Tällöin Apinain Tarzan astui huoneeseen. Hän näki vantteran saksalaisen upseerin pitävän toista kättään neiti Bertha Kircherin vyötäisillä ja toisella työntävän hänen otsaansa taaksepäin yrittäen suudella häntä. Tyttö taisteli vastaan, mutta turhaan. Hitaasti miehen suu lähestyi tytön huulia tämän peräytyessä askel askeleelta.

Schneider kuuli ovea avattavan ja suljettavan ja kääntyi katsomaan. Nähdessään oudon upseerin hän jätti tytön ja ryhdistäytyi.

"Mitä tämä tunkeilu tietää, luutnantti?" kysyi hän katsahdettuaan toisen olkaimiin. "Lähtekää heti täältä!"

Tarzan ei suonut sanallista vastausta, mutta molemmat kuulivat hänen tiukoilta huuliltaan matalan murahduksen, joka saattoi tytön värisemään ja kapteenin verekkäät kasvot kalpenemaan. Hän veti esiin pistoolinsa, mutta siinä samassa se kiskaistiin hänen kädestään ja heitettiin läpi kaihtimien ikkunasta ulos pihalle. Tarzan peräytyi ovelle ja riisui hitaasti univormutakkinsa. "Te olette hauptmann Fritz Schneider", sanoi hän saksalaiselle.

"Mitä siitä?" murahti tämä.

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Nyt tiedätte, miksi tunkeuduin tänne."

Molemmat näkivät hänen olevan vain lannevyöhön puetun hänen heitettyään yltään takin ja potkaistuaan jaloistaan housut. Nyt tunsi tyttökin hänet.

"Käsi pois pistoolista", komensi Tarzan häntä. Tytön käsi valahti sivulle. "Nyt tänne!"

Tyttö tuli, ja Tarzan otti aseen heittäen sen samaa tietä ulos kuin edellisenkin. Mainitessaan nimensä oli Tarzan huomannut kuolon kalpeuden leviävän kapteenin kasvoille. Vihdoinkin hän oli löytänyt oikean miehen ja vihdoinkin hän saisi kostaa sellaiselle viholliselle, joka ei edes vastannut kansallisuutensa kunniakäsityksiä.

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi Schneider.

"Saatte hyvittää, mitä rikoitte pienessä talossa wazirien maassa", vastasi apinamies.

Schneider alkoi ripeästi uhkailla. Tarzan lukitsi oven ja heitti avaimen ikkunasta ulos. Sitten hän kääntyi tyttöön. "Pysykää syrjässä", sanoi hän matalasti, "Apinain Tarzan tekee tapponsa."

Kapteeni lopetti uhkailunsa ja alkoi selittää. "Minulla on vaimo ja lapset kotona", huudahti hän. "Minä en ole tehnyt mitään. Minä..."

Tarzan astui yli huoneen kohti rotevaa hauptmannia. Schneider oli iso ja voimakas mies -- miltei Tarzanin pituinen, mutta paljon painavampi. Nähdessään etteivät uhkaukset eivätkä selitykset auttaisi hän valmistautui taistelemaan kaikella voimallaan tämän hämmästyttävän petoihmisen nujertamiseksi paljain kourin.

Painaen alas päänsä hän hyökkäsi apinamiehen kimppuun. Keskilattialla he törmäsivät yhteen ja seisoivat hetken huojuen, kunnes Tarzanin onnistui taivuttaa vastustajansa taaksepäin yli pöydän, joka heidän molempien raskaasta painosta murtui ja rysähti lattiaan.

Tyttö katseli pyörein silmin ottelun kulkua. Hän näki miesten vyöryvän sinne tänne lattialla ja kuunteli kauhistuen alastoman jättiläisen huulilta tulevia matalia murahduksia. Schneider koetti päästä käsiksi vihollisensa kurkkuun, kun taas, oi kauhujen kauhistus, Tarzan näkyi tavoittelevan saksalaisen kaulasuonia hampaillaan.

Schneiderkin näytti sen huomaavan, sillä hän ponnisti kaksinkertaisesti onnistuen päästä apinamiehen päälle ja irti. Hypähtäen jaloillensa hän juoksi ikkunan luo, mutta apinamies oli nopeampi ja ennenkuin hän siis ehti hypätä yli ikkunalaudan laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja heitti hänet huoneen yli päin vastapäätä olevaa seinää. Tarzan perässä, ja taas he kävivät toistensa kimppuun iskien rajusti, kunnes Schneider päästi läpitunkevan huudon.

Tarzan tarttui häntä kurkusta ja veti esiin metsästyspuukkonsa. Schneider oli selin seinää vasten, niin että vaikka hänen polvensa huojuivat, piteli apinamies häntä pystyssä. "Sinun takiasi menetti vaimoni henkensä!" ähkäisi hän, ja ase löysi tiensä hänen sydämeensä, katkaisten upseerin kiivaan vastalauseen: "Ei, niin ei tapahtunut! Vaimonne ei --"

Sitten Tarzan kääntyi tyttöön ja ojensi kätensä. "Antakaa medaljonkini tänne", sanoi hän.

Tyttö osoitti kuollutta upseeria. "Se on hänellä." Tarzan etsi ja löysi korun. "Ja nyt paperit tänne", sanoi hän tytölle, joka sanaa sanomatta ojensi hänelle kokoon käärityn asiapaperin.

Tarzan katseli pitkään tyttöä, ennenkuin puhui jälleen.

"Tulin tavoittamaan teitäkin", sanoi hän sitten. "Olisi vaikeata viedä teidät täältä, ja velvollisuutenani olisi siis surmata vaarallinen vakooja, mutta naisesta en saa siten suoriutuneeksi."

Päättäväisesti suoristautuen hän harppasi sitten ikkunan luo, astui yli laudan ja katosi yöhön. Neiti Bertha Kircher meni nopeasti lattialla makaavan ruumiin luo, pisti kätensä takin sisäpuolelle ja veti esiin pienen kimpun papereita, jotka pisti puseronsa alle, ennenkuin meni ikkunan ääreen kutsumaan apua.

SEITSEMÄS LUKU

Veren teho

Apinain Tarzania kyllästytti. Hänellä oli ollut vakoilija Bertha Kircher vallassaan, mutta hän oli laskenut hänet menemään. Totta kyllä, että hän oli kostanut hauptmann Fritz Schneiderille, aliluutnantti von Gossille ja muille, jotka olivat tuhonneet hänen onnensa ja kotinsa wazirien piirikunnassa, paitsi että oli jälellä yksi upseeri, jonka kanssa tili oli tehtävä, ja häntä hän ei voinut saada käsiinsä. Tuo henkilö oli luutnantti Obergatz, jolle hänen kuulemansa mukaan oli annettu joku erikoinen toimi joko Afrikassa tai Europassa -- kummassa, sitä ei Tarzanin tiedonantaja halunnut ilmaista tai ehkä ei tietänyt. Häntä kaiveli, että oli tunteen antanut vaikuttaa toimintaansa, kun oli lähtenyt Wilhelmstalin hotellista tekemättä Bertha Kircheriä vaarattomaksi. Häntä hävetti heikkoutensa ja hän oli tyytymätön itseensä, vaikkakin hänen tytöltä ottamansa ja englantilaisten päällikölle antamansa paperi oli ollut niin tärkeä, että saksalaisten sivustahyökkäys siitä saatujen tietojen perusteella oli torjuttu.

Heikkoutensa hän katsoi johtuvan seurustelusta sivistyneitten kanssa ja se harmitti häntä sitä enemmän, sillä villissä sydämessään hän sisimmältään halveksi koko sivistystä ja sen edustajia, niin miehiä kuin naisiakin. Aina hän vertaili heidän heikkouksiaan, ääntään, teeskentelyään ja pikku turhamaisuuksiaan julmien viidakkotoveriensa suoriin ja mutkattomiin tapoihin -- mutta samalla kuitenkin hänen suuressa sydämessään näitä tunteita vastaan taisteli toinen mahtava tekijä, nimittäin hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa tuosta sivistysmaailmasta saamiansa ystäviä kohtaan.

Petojen villiä maailmaa varten kasvatettuna Tarzan oli hidas ystävystymään. Tuttavuuksia hänellä oli sadoittain, mutta ystäviä vain harvoja. Näiden harvojen puolesta hän oli valmis kuolemaan, kuten ne epäilemättä hänen puolestaan. Mutta näitä ei ollut mukana taistelemassa Itä-Afrikan englantilaisissa joukoissa ja niinpä hän perin kyllästyneenä ihmisten julmaan ja petomaiseen sodankäyntiin päätti kuulla nuoruutensa kaukaisen viidakon kutsua, etenkin kun saksalaiset olivat peräytymisretkellä ja sota näillä main ehkä niin lähellä loppuansa, että hänen palveluksistansa ei olisi suurtakaan hyötyä.

Kun hän ei milloinkaan ollut vannoutunut kuninkaan palvelukseen, ei hänellä ollut mitään velvoitusta jäädä, etenkään ei nyt, kun siveellinen velvollisuus oli täytetty, ja niinpä hän katosi englantilaisten leiristä yhtä salaperäisesti kuin oli sinne muutamia kuukausia aikaisemmin ilmestynyt.

Useammin kuin kerran Tarzan oli palannut alkuaikaisiin oloihin, rakkaudesta puolisoonsa taas niistä lähteäkseen takaisin sivistysmaailmaan; mutta nyt kun Jane oli kuollut, tunsi hän iäksi eroavansa ihmisten oleilupaikoilta ja johtuvansa elämään ja kuolemaan kuin eläin eläinten joukossa -- jona oli ollutkin lapsuudestaan aina kypsyysikään asti.

Hänen ja määräpaikan välillä levisi tietön ja koskematon aarniometsä, jonka monia sokkeloita ihmisjalka ei varmaankaan ennen häntä ollut tallannut. Tämä seikka ei suinkaan pelästyttänyt tarmangania -- pikemminkin se häntä kiihoitti, sillä rikkaana virtasi hänen suonissaan se seikkailijaveri, joka on tehnyt suurimman osan maan pintaa asuttavaksi.

Kysymys ruuasta ja juomasta, joka olisi ensimmäisenä esiintynyt tuollaista retkeä suunnittelevan tavallisen miehen ratkaistavaksi, ei Tarzania huolettanut. Viidakko oli hänen luonnollinen olinpaikkansa ja paikallisvaisto yhtä kehittynyt kuin hengittäminen. Viidakon muiden eläinten tavoin hän saattoi haistaa vesipaikan pitkän matkan päästä ja missä te ja minä kuolisimme janoon, siellä apinamies erehtymättä kykeni valitsemaan paikan, josta kaivamalla löytäisi vettä.

Useita päiviä Tarzan samosi riistasta ja vedestä rikasta maata. Hän eteni hitaasti metsästellen ja kalastellen tai veljeillen ja otellen muiden viidakon villien asujamien kanssa. Juuri tällä hetkellä pieni Manu-marakatti piti juttua ja haukuskeli mahtavaa tarmangania, mutta seuraavassa henkäyksessä varoitti häntä Histah-käärmeestä, joka makasi kiemurassa pitkässä ruohossa aivan Tarzanin edessä. Manulta Tarzan tiedusteli isoja apinoita -- manganeja -- ja sai tietää, että vain harvoja asui tässä osassa viidakkoa ja että nekin tähän vuoden aikaan metsästelivät kauempana pohjoisessa.

"Mutta Bolgani on täällä", sanoi Manu. "Tahtoisitko tavata hänet?"

Manun äänensävy oli irvaileva ja Tarzan tiesi sen johtuvan siitä, että pikku Manu luuli kaikkien olentojen pelkäävän väkevää Bolgani-gorillaa. Tarzan pullisti suurta rintaansa ja läimäytti sitä nyrkillään. "Minä olen Tarzan", huusi hän. "Kun Tarzan oli vasta balu, surmasi hän Bolganin. Tarzan hakee manganeja, jotka ovat hänen veljiänsä, mutta Bolgania hän ei etsi, ja pysyköön se siis poissa Tarzanin tieltä."

Pikku Manu-marakattiin tämä vaikutti mahtavasti, sillä viidakon tapa on kerskailla ja uskoa. Nyt hän suostui kertomaan Tarzanille enemmän manganeista. "Ne käyskentelevät tuolla ja tuolla", sanoi hän tehden pienellä ruskealla kädellään laajan kaarroksen pohjoiseen, länteen ja etelään. "Sillä tuolla", hän osoitti nyt länteen, "on paljon riistaa, mutta välillä on ruuaton ja vedetön laaja ala, joten heidän täytyy kulkea tuota tietä", ja taas hänen kätensä teki puoliympyrän, joka selitti Tarzanille, minkä suuren mutkan apinat tekivät päästäkseen läntisille riistamailleen.

Se kyllä kelpasi manganeille, jotka ovat laiskoja eivätkä huoli liikkua nopeasti, mutta Tarzanille olisi suora tie paras. Hän kulkisi tuon kuivan maan poikki kolmanneksessa siitä ajasta, minkä ottaisi matka pohjoiseen ja sieltä taas takaisin. Niinpä hän siis jatkoi matkaansa länttä kohti ja sivuutettuansa matalat vuorenharjanteet tuli leveälle, kiviselle ja autiolle ylätasangolle. Kaukana hän näki toisen vuoriharjanteen, jonka takana hän tiesi manganien metsästysalueen olevan. Siellä hän yhtyisi heihin ja jäisi heidän luokseen hetkeksi, ennenkuin jatkaisi matkaansa rannikolle ja pienelle majalle, jonka hänen isänsä oli rakentanut viidakon reunalla sijaitsevan; maan suojeleman sataman ääreen.

Tarzan oli täynnä suunnitelmia. Hän korjailisi ja laajentaisi syntymämajaansa, järjestäisi aittoja, joihin saattaisi apinat runsaina aikoina varaamaan ruokaa niukkoja vuodenaikoja varten -- asia, josta ei yksikään apina ollut milloinkaan uneksinutkaan. Heimo jäisi ainaiseksi niille seuduille ja hänestä tulisi taas kuningas kuten ennenkin. Hän koettaisi opettaa heille joitakuita ihmisiltä oppimiansa hyödyllisiä taitoja, mutta tuntien apinat perinpohjin hän samalla pelkäsi, että tässä suhteessa hänen vaivansa olisivat turhia.

Apinamies huomasi matkaamansa maan olevan tavattoman karua, karuinta mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Ylätasankoa leikkasivat siellä täällä syvät joenuomat, joiden ylikulku kysyi useinkin monen tunnin väsyttäviä ponnistuksia. Kasvisto oli niukkaa ja ruskahtavan väristä, mikä antoi koko maisemalle tavattoman alakuloisen sävyn. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli isoja kallionlohkareita hautaantunut hienon hienoon pölyyn, joka joka askeleella pilvinä nousi hänen ympärillään. Aurinko lisäksi armotta paahtoi pilvettömältä taivaalta.

Koko päivän Tarzan uurasti eteenpäin tuota inhaa seutua, mutta auringon laskiessa kaukaiset vuoret eivät näyttäneet olevan sen lähempänä kuin aamullakaan. Apinamies ei ollut nähnyt elollisesta elämästä muuta merkkiä kuin Skan, tuon pahaenteisen linnun, joka oli väsymättä seurannut häntä aina tämän paahdetun erämaan alkulaidasta asti.

Ei pieninkään kuoriainen, jonka olisi voinut syödä, ollut todistamassa täällä elämästä, ja nälkäinen ja janoinen oli Tarzan, kun hän illalla asettui lepäämään. Hän päätti jatkaa matkaa yön viileydessä, sillä hän huomasi väkevällä Tarzanillakin olevan rajoituksensa ja että missä ei ruokaa ollut, siellä ei voinut syödä, ja missä ei vettä ollut, siellä ei maailman suurin erämiestaito kyennyt sitä löytämään. Hänelle oli tämä aivan uusi kokemus, että rakastamassaan Afrikassa oli näin hedelmätön ja kolkko seutu. Itse Saharalla oli keitaansa, mutta tällä peloittavalla seudulla ei ollut edes neliöjalkaa vieraanvaraista kamaraa.

Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä matkan onnistumisesta. Hän tahtoi kuin tahtoikin matkata pikku Manun kuvaamaan ihmemaahan, vaikka hän epäilemättä saisi vaeltaa sinne parkittunein nahoin ja tyhjin vatsoin. Ja niin hän siis yhä uurasti aina aamunkoittoon, jolloin hän taas tunsi levon tarvetta. Hän oli nyt erään peloittavan kanjonin reunalla, järjestyksessä kahdeksannen, jonka poikki oli kulkenut. Sen äkkijyrkät reunat olisivat kysyneet ruuan, juoman ja levon hyvin varustaman miehen viimeisetkin voimat, ja niinpä Tarzan ensi kertaa tunsi epäilyn nousevan mieleensä, kun katseli rotkon pohjaan ja vastapäistä vuorenseinää, jota myöten hänen oli kiivettävä.

Hän ei pelännyt kuolemaa -- puolisonsa äsken tapahtunut kuolema saattoi hänet miltei etsimään sitä, mutta väkevänä oli hänessä myös itsesäilytyksen alkeellinen vaisto, tuo elämän taisteluun pakottava voima, joka saattoi hänet vastustamaan suurta viikatemiestä, kunnes tämän väkevämpi mahti voittaisi hänet.

Maassa apinamiehen vierellä liikkui hitaasti varjo, ja ylös katsoessaan hän näki Ska-korppikotkan liitelevän yllään. Tuo julma ja tunkeileva pahan onnen ennustaja kannusti miestä uuteen toimintaan. Hän nousi, käveli kanjonin reunalle ja nostaen kasvonsa kohti petolintua antoi kuulua urosapinan taisteluhaasteen.

"Minä olen Tarzan", huusi hän, "viidakon herra. Apinain Tarzan ei ole raatojen syöjää Skata varten. Mene takaisin Dangon riistamaille ja syö hyenain jätteitä, sillä Tarzan ei jätä tähän autioon kuolon erämaahan luitaan Skan kaluttaviksi."

Mutta ennenkuin hän pääsi rotkon pohjaan, oli hänen pakko huomata suurten voimiensa vähenevän, ja uupuneena asetuttuaan lepäämään kallion juurelle ja nähdessään vastassa olevan vuorenseinän, joka vielä oli kiivettävä, hän irvistäen murahti. Tunnin hän makasi kallionseinän viileässä varjossa. Hänen ympärillään vallitsi syvä haudan hiljaisuus. Ei ollut lentäviä lintuja, ei surisevia hyönteisiä, ei matavia käärmeitä, jotka olisivat tuoneet eloa jäyhään hiljaisuuteen. Tämä todella oli kuolon laakso. Hän tunsi tämän kauhean paikan masentavaksi, mutta hän hoippui taas jaloilleen pudistellen itseään kuin iso leijona, sillä eikö hän yhä ollut Tarzan, apinain mahtava Tarzan? Oli, ja Tarzan valtias hän tahtoi olla villin sydämensä viime lyöntiin saakka.

Mennessään poikki kanjonin pohjan hän näki jotakin vastaisella kallionseinällä -- jotakin, joka silmäänpistävästi erosi ympäristöstään, mutta kuitenkin samalla oli niin olennainen osa tässä synkässä maisemassa, että muistutti näyttelijää keskellä hyvin varustettua näyttämöä. Ikäänkuin tahtoen tehostaa vertauskuvaa, kävivät samalla Kudun liekehtivät säteet yli itäisen kallionreunan ja jättiläisvalonheittäjän tavoin valaisivat läntisellä kallionjuurella makaavaa olentoa.

Tultuaan lähemmäksi Tarzan näki siellä ihmisen vaalentuneen pääkallon ja luita, joiden ympärillä oli vaatteiden ja varustusten jätteitä. Nämä saivat apinamiehen niin uteliaisuuden valtaan, että hän hetkeksi unohti oman tukalan tilansa pohtiessaan tapahtumaa, josta nämä aikoja sitten sattuneen murhenäytelmän mykät todisteet kertoivat.

Luut olivat hyvin säilyneet, ja niiden tilasta saattoi päättää, että korppikotkat olivat ne puhtaiksi nokkineet, sillä yksikään niistä ei ollut rikki. Varustuksista taas saattoi nähdä, että ne olivat sangen vanhoja. Tässä suojatussa paikassa ei ollut pakkasia, ja sadetta nähtävästi vain vähän, joten luut olivat voineet olla täällä hajaantumatta vuosikymmeniä, sillä muita hävittäviä voimia kuin jo mainitut täällä ei ollut.

Lähellä luurankoa oli taotusta pronssista tehty kypäri ja ruosteen syömä rautainen haarniska, toisella puolella taas pitkä suora miekka tuppineen ja vanhanaikainen pyssy. Luut olivat rotevan miehen -- miehen, jonka Tarzan tiesi olleen tavattoman voimakkaan ja vireän, kun oli näin kauas tunkeutunut Afrikan vaaroihin yllään tuollaiset painavat ja samalla turhat varukset. Apinamies tunsi syvää ihailua nimetöntä menneiden päivien seikkailijaa kohtaan. Mikä voimaolento hän lieneekään ollut ja mitkä kunniakkaat taistelut ja kohtalon kirjavat vastukset olivatkaan olleet tuohon vaalenneeseen kalloon suljetut! Tarzan kumartui tutkimaan luiden ympäri yhä vielä lojuvia vaatteenriekaleita. Jok'ainoa nahanpala oli kadonnut, epäilemättä Skan toimesta. Saappaita ei ollut, mutta sinne tänne siroitettuina oli useita nastoja ilmaisemessa, että suurin osa hänen varustelustaan oli ollut nahasta. Aivan toisen käden luiden alla oli noin kahdeksan tuuman pituinen ja läpimitaltaan noin kaksituumainen metallilieriö. Tarzan otti sen ylös ja huomasi sen niin hyvin säilyneen ajan kuluttavalta hampaalta, että se oli yhtä eho kuin ehkä vuosisatoja aikaisemmin, jolloin sen omistaja oli vaipunut viimeiseen pitkään uneen.

Tutkiessaan sitä hän huomasi sen toisessa päässä kannen, jonka hän pian väänsi irti löytäen sisästä pergamenttirullan. Apinamies avasi sen, jolloin esiin tuli joukko iän kellastuttamia tiheään kirjoitettuja lehtiä. Niissä käytetyn kielen hän arvasi olevan espanjaa, mutta ei osannut tulkita sitä. Viimeisellä lehdellä oli ylimalkainen kartta useine Tarzanille käsittämättömine viitteineen. Tutkittuaan hetkisen papereita hän pisti ne takaisin metallilieriöön ja oli pudottamaisillaan sen omistajan muiden mykkien tavarain joukkoon, kun tyydyttämätön uteliaisuus saattoi hänet pistämään sen nuolikoteloonsa, samalla yrmeästi ajatellen, että satojen vuosien perästä ehkä joku sen taas löytäisi hänen omien vaalenneitten luittensa vierestä.

Luoden jäähyväiskatseen tuohon vanhaan luurankoon hän sitten ryhtyi nousemaan kanjonin läntistä seinää. Hitaasti ja tavan takaa levähtäen hän veti väsynyttä ruumistaan ylöspäin. Usein hän liukui alas pelkästä uupumuksesta, ja miltei vähäpätöisin aihe olisi saanut hänet putoamaan rotkon pohjalle. Hän ei olisi osannut sanoa, kuinka kauan kesti kavuta ylös tuota peloittavaa kallionseinää, ja kun hän vihdoin veti itsensä yli reunan, täytyi hänen vain maata ja läähättää, sillä hän oli liian heikko nousemaan tai edes vierittämään itseään loitommaksi kuilun vaaralliselta partaalta.

Vihdoin hän sentään alkoi nousta päästen ensin hitaasti ja suurin ponnistuksin polvilleen ja siitä jaloilleen. Hänen taipumatonta tahtoaan todisti, kun hän äkkiä ryhdisti olkansa ja pudisti päättävästi päätään lähtiessään hoippuvin jaloin taistelemaan eloonjäämisestään. Hän tähysteli autiota maisemaa, näkisikö toisen kanjonin, joka olisi oleva hänen eittämätön perikatonsa. Läntiset vuoret kohosivat nyt lähempänä, vaikkakin näyttivät noidutun epätodellisilta ja ikäänkuin tanssivat auringonvalossa, siten pilkaten häntä läheisyydellään tänä hetkenä, jolloin uupumus uhkasi estää häntä niiden luo milloinkaan pääsemästä.

Hän tiesi, että niiden takana oli Manun mainitsemat hedelmälliset riistamaat. Vaikka ei kanjonia tulisikaan esteeksi, tuntui matalien mäkienkin ylimeno perin vaikealta, hyvä kun pääsisi niiden juurelle edes, mutta kanjon, kuten sanottu, kävisi kokonaan hänen voimiensa yli. Hänen yläpuolellaan Ska yhä liiteli ja hänestä tuo pahan onnen lintu tuntui kaartelevan yhä matalammalla, ikäänkuin se hänen hoippuvasta käynnistään lukisi lopun lähestyvän, ja halenneitten huuliensa läpi Tarzan päästi ilmoille uhman murahduksen.

Hän kävi hitaasti mailin toisensa jälkeen vain pelkästä tahtonsa voimasta. Vähäväkisempi mies olisi laskeutunut kuolemaan ja ainaiseksi lepuuttamaan lihaksiaan, joiden jokainen liike tuotti tuskaa. Vihdoin hänen käyntinsä kävi aivan koneelliseksi -- hän hoippui eteenpäin, hämärässä tajussaan vain yksi ainoa ajatus: eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Kukkulat näyttivät enää vain joltakin epämääräiseltä ainesjoukolta. Toisinaan hän unohti, että ne olivat vuoria, toisinaan taas hän ihmetteli hämärästi, miksi hänen iät kaiket piti kokea tätä kidutusta saavuttaakseen nuo pakenevat ja harhaannuttavat vuoret. Äkkiä hän alkoi vihata niitä, hänen puoleksi hourailevissa aivoissaan muodostui harhatunne, että nuo vuoret olivat surmanneet jonkun hänelle rakkaan, kenen, sitä hän ei voinut saada aivan selville, ja että hän oli menossa kostamaan niille.

Tämä ajatus tuntui antavan hänelle voimaa, uutta ja elähdyttävää, niin että hän jonkun aikaa kulki hoipertelematta suoraan eteenpäin, pää pystyssä. Kerran hän kompastui ja kaatui ja koettaessaan nousta hän huomasi, ettei voinutkaan -- että hänen voimansa olivat niin loppuneet, että hän enää kykeni vain ryömimään eteenpäin käsillään ja polvillaan muutamia metrejä, mutta vaipui sitten maahan.

Erään tällaisen äärimmäisen uupumuksen hetkenä hän kuuli pahaenteistä siipien suhinaa aivan yläpuoleltaan. Ponnistaen viimeiset voimansa hän kääntyi selälleen, jolloin näki Skan nopeasti lehahtavan ilmaan. Tämän nähdessään Tarzan hetkeksi selvisi.

"Onko loppu näin lähellä?" ajatteli hän. "Tietääkö Ska minun olevan niin uupuneen, että uskaltaa tulla istumaan minun ruumiilleni?" Yrmeä hymy karehti hetken hänen turvottuneilla huulillaan, kun hänen villiin mieleensä johtui äkillinen ajatus -- pedon metsästysjuoni. Sulkien silmänsä hän asetti käsivartensa niiden yli suojellakseen niitä Skan väkevältä nokalta, ja sitten hän lepäsi aivan hiljaa ja odotti.

Makaaminen oli suloista, sillä pilvet peittivät auringon ja Tarzan oli niin väsynyt. Hän pelkäsi nukkuvansa, ja jokin sanoi hänelle, että jos niin tapahtuisi, ei hän enää milloinkaan heräisi, ja niinpä hän siis keskitti kaikki jälellä olevat voimansa pysyäksensä valveilla. Ei lihaskaan värähtänyt -- ilmassa leijaileva Ska päätti, että loppu oli tullut ja että hän vihdoinkin saisi palkan pitkästä uurastuksestaan.